Retkikeitin joka tilanteeseen - omat valintani

Tällä lyhyellä videolla katsaus erilaisiin retkikeittimiin ja paistinpannuihin, joita itse käytän. Retkiä, tilanteita, retkeen osallistujia on erilaisia ja siksi eri retkille tarvitaan erilainen väline ruoanlaittoonkin. Välillä liikun kanootilla, jolloin mukaan voisi ottaa painon puolesta vaikka pallogrillin, mutta joskus taas kevyestä painosta on paljon iloa. Oikeastaan painoakin merkittävämpi asia usein on retkikeittimen koko: joskus haluan pakata minimalistiset kamat Savotta Jääkäri M:ään ja silloin esimerkiksi Trangia veisi aivan liikaa tilaa.

Video kannattaa katsoa, mutta tässä katsaus välineisiin:

Trangia: https://bit.ly/2ozHioI

Savotta Happy Stove: https://bit.ly/2peSyHw

MSR Pocket Rocket 2: https://bit.ly/2ovzGnk

Primus 100gr.:https://bit.ly/2nSTW2a

Tomshoo titanium pot: https://bit.ly/2ozHXGI

Paistinpannu: https://bit.ly/2otGHoI

Valurautapannu ostettu ulkomailta. Mikä tahansa sopii tarkoitukseen.

Tsekkaa video alta ja nappaa vinkit talteen! Ylihuomenna jos nyt vaan ei sada puukkoja taivaalta, lähdetään Veetin kanssa kenties syksyn viimeiselle yön yli melontaretkelle Inkoon maisemiin. Jossain kulkee se raja kun vesi on jo niin kylmää, että melominen ilman kuivapukua on liian iso riski. Ei kuitenkaan hätää, rantoja pitkin mennään ja tolkku mukana hommassa koko ajan.

50 Youtube seuraajaa tuli täyteen!

Sarkastinen otsikko. Mä en tajua Youtubesta vielä mitään vaikka olen koittanut sitä ymmärtää. Instagramissa saa vähän kärjistettynä, jokaisen kahvikuppikuvan jälkeen 10 uutta seuraajaa, mutta Youtuben kanssa menee kyllä sormi joka kerta suuhun. Julkaisen videon, jonka eteen olen tehnyt monta tuntia töitä ja usein saan ehkä yhden uuden tilaajan. Tän ei ole tarkoitus olla mikään itkuvirsi vaan otan tämän haasteena. Yks Youtuben tosiammattilainen lupasi lomien jälkeen vähän sparrata ja yhdessä katsoa mun kanssa kaikki asetukset ym kikat kuntoon.

No, tässä on kuitenkin uusin videoni: melontaa ja chillausta Lopen maisemissa. Oltiin asuntovaunulla Räyskälän ilmailukeskuksessa ja tehtiin pari melontaretkeä ja käytiin sienessä.

Tää tubehomma kiehtoo mua jostain syystä tosi paljon ja aion jatkaa meni syteen taikka saveen.

Otan mielelläni vastaan kaikenlaisia kehitysehdotuksia näiden videoiden ja ylipäätään Youtuben suhteen.

LAITA KANAVA TILAUKSEEN PLIIS!

Helteinen reissu asuntovaunulla Räyskälän ilmailukeskuksessa. Melontaretket kahtena päivänä Kaartjävelle ja Iso-Melkuttimelle. Lopuksi jännittävä sieniretki salaisile apajille! Seuraa myös instassa: https://www.instagram.com/kanootti_ja_tomaatti/

Shortlistalle Aikakausmedian EDIT -kilpailussa! (Ja uusi WIAM -video!)

Kuvani Jussi Parviaisesta valittiin kolmen parhaan joukkoon Aikakausmedian EDIT -kilpailun “paras henkilökuva” -sarjassa. Kilpailun voittajat selviää Aikakausmedian gaalassa 4.4 Olen tuosta ehdokkuudesta tosi iloinen - olen tahkonnut näitä hommia aika pitkään ja kertaakaan en ole vielä henkilökohtaisilla ansioillani ollut palkintopallilla. Muutamaa palkintoa olen ollut jakamassa työryhmien kanssa, mutta ensimmäinen ns. henkilökohtainen saavutus kyllä lämmittää mieltä. Katson tämän jo saavutukseksi vaikka jäisinkin tuossa kisassa kolmanneksi.

Jotain saattaa tämä asia kiinnostaa niin avaan vähän miten kuva syntyi. Juttu julkaisiin Apu -lehdessä vuoden 2018 alussa. Mä olen tykännyt vähänkin isommilla haastattelu/kuvaus -keikoilla tehdä niin, että toimittaja haastattelee ensin ja kuvat otetaan vasta lopuksi. Se vie itseltäni paljon enemmän aikaa, mutta haastattelussa usein syntyy ideoita myös kuviin eikä kuvat jää “pelkiksi” potreteiksi. Ville Hartikainen haastatteli Parviaista pitkään ja jossain vaiheessa Parviainen tokaisi “Haluaisin olla se joka oikeesti olen, enkä se joksi minua aina luullaan” tai jotain sinnepäin. Hörpin siinä vieressä kahvia ja aloin miettimään erilaisia idiksiä kuvalle. Kyseisen kahvilan tuulikaappi oli lasinen ja sain idean kuvata Parviainen osittain niiden läpi. Heijastukset korostaisivat Parviaisen “jakautunutta persoonaa”. En tiedä oikein miksi, mutta päätin lisätä kameran päällä olevaan salamavaloon vielä punaisen värikalvon. Halusin ottaa Parviaisesta mahdollisimman suoran ja rehellisen kuvan. En ohjannut häntä mitenkään muuten kuin pyysin häntä vain katsomaan lasioven raosta suoraan kameraan. Kuva oli otettu parissa minuutissa, mutta vaati sen että olin ensin kahvitellut kuvattavan ja toimittajan kanssa sitä ennen. Koen, että mun on kuvaajana tärkeätä päästä samalle aaltopituudelle toimittajan ja haastateltavan kanssa keikalla. Usein valokuvaaja vain pölähtää paikalle, ottaa kuvat ja jatkaa matkaa. Useimmiten toimittajalla on syvempi yhteys haastateltavaan kuin kuvaajalla ja se on kuvien kannalta tietysti huono juttu.

Valokuvaajana haluan pitää korvat ja tietysti silmätkin auki koko ajan ja kuunnella myös muiden ihmisten mielipiteitä ja ideoita kuviin. Sen mä olen oppinut tässä vuosien varrella. Olin kenties joskus vähän takki auki ja naivisti sitä mieltä, että tiedän itse kuvaajana parhaiten millaisia kuvia pitää ottaa ja esim toimittajan mielipiteellä ei ole paskan vertaa merkitystä. Jokainen kivi kannattaa kuitenkin aina kääntää ja jokainen mielipide kannattaa kuunnella. Siitä ei ole koskaan mitään haittaa.

Tällä viikolla tein paljon muutakin mm. kylvin hyötykasvien siemeniä. Siitä lisää tämän viikon Week In a Minute -videossa! Tsekkaa koko playlist täältä.

Hyvää viikonloppua!

Week In a Minute 7/2019. Shot entirely with Sony RX100V. Music: Sketch 18 by Electric-tric. Recorded at the CDG airport in Paris.

Week In a Minute 7/2019

Koitan taas kerran herätellä henkiin tätä projektia. Pari vuotta sitten Valtteri Hirvonen aloitti tämän buumin ja moni valokuvaaja alkoi tekemään näitä WIAM -videoita. Haasteena näissä on löytää aikaa viikottaiselle kuvaamiselle ja lopuksi myös editille. Usein nää on luonteva tehdä loma-aikoina kun muuta kuvaamispainetta ei ole, mutta toisaalta kun itse katson muiden kuvaajien videoita, mua nimenomaan kiinnostaa arkielämä.

Tässä nyt kuitenkin meidän Marrakechin lomaviikko minuutissa. Järjestysnumeroltaan 12. WIAM video. Tsekkaa aiemmat videot Youtube -kanavaltani ja laita kanava samantien tilaukseen! Aion jatkossa kuvata arkeakin, mutta en uskalla luvata että julkaisisin videon ihan joka viikko. Yritys on kova kuitenkin! 

Jos kuvaat näitä itse, laita linkkiä kommentteihin!  

Miten (ja miksi) opettelen uusia asioita?

Tää on niin tärkeä ja myös helppo asia, että ajattelin kertoa siitä. Opettelin valokuvauskoulussa aikoinaan tavan, josta on ollut tosi paljon hyötyä. Olen koittanut tehdä uuden oppimisesta itselleni tavan.

AIkoinaan valokuvauskoulussa opettelin Photoshopin käyttöä niin, että tietoisesti päätin joka päivä opetella jonkun uuden asian. Oli se sitten iso tai pieni. Mulla oli joku paksu alan teos ja käytin myös nettiä hyväkseni. Jos näin tekee kokonaisen vuoden, se on 365 uutta asiaa. Yksi tapa on kahlata käyttämäsi Adobe ohjelmiston help -osio kokonaan läpi tietyssä ajassa.

Oikeastaan varsinaisten konkreettisten uusien asioiden omaksumisen sijaan tärkeämpää on tuo tapa, joka ruokkii itse itseään. Mitä enemmän opettelee jostain aihepiiristä uusia asioita, sitä helpompi ja kiinnostavampi on mennä aiheessa syvemmälle. Oppiminen ruokkii itse itseään. Oppimisen tieltä ei halua enää hypätä pois ja uudet asiat ei enää pelota.

Tällä hetkellä sovellan tuota metodia video-asioiden opettelussa. Joka kerta kun editoin videoita, koitan tehdä jonkun kokonaan uuden asian tai teen jonkun jutun vain toisella tavalla, joka monesti saattaa olla esim. nopeampi tie samaan lopputulokseen. Jos en konkreettisesti tee videoita, katson näinä päivinä jonkun Youtube tutorialin ja jos se on hyvä, tallennan sen Youtube -kirjastooni myöhempää käyttöä varten. Uuden oppimisen ei tarvitse olla välttämättä mitään näin konkreettistakaan, se voi myös olla inspiroitumista jostain toisen tekemästä videosta, joita on tänä päivänä netti pullollaan. Nykyään vaan täytyy nähdä se vaiva, että etsii itselleen sopivaa sisältöä tauhkan seasta. Miksi teen tätä? Musta se on täysin välttämätöntä valmistautumista tulevaisuuteen. Alle kymmenen vuoden päästä me valokuvaajat teemme enemmän videoita ja still -kuvat ovat enää videoiden sivutuote. Näin ihan oikeasti uskon, että lehtikuvauksessa tulee tapahtumaan. Tuoreessa muistissa on vielä filmistä digiin siirtymisen murros, joka tipautti aika paljon ammattitaitoista väkeä alalta pois. Muutokseen ei oltu valmistauduttu. Printtilehdestä on tulossa premium -tuote ja ilmestymistahti putoaa radikaalisti.

Toinen asia mihin tuota “tee jotain joka päivä” -metodia käytän, on omat dokumentaariset projektini ja ylipäätään valokuvaajan preesensini tässä maailmassa. Katson päivittäin paljon valokuvia joko netin kautta tai kirjoista. Tämä on valtavan inspiroivaa ja saan uusia ideoita muiden töistä. Konkreettisesti saatan lähetellä omista projekteistani valokuvia erilaisiin pieniin tai isoimpiin kilpailuihin. Näitä järjestetään maailmalla nykyään valtava määrä. Vinkkinä sellainen, että Picter -nimisen palvelun kautta tuo hoituu todella kätevästi.

Tässä onkin jännä ristiriita. Olen saanut paljon palautetta, jopa hiukan vihaista ihmettelyä siitä miksi kuvaan filmille. Jotkut, monesti vähän varttuneemmat valokuvaajat pitävät sitä turhana nostalgia-fiilistelynä, jota ei pysty enää tänä päivänä mitenkään laadullisesti perustelemaan. Mä olen sitä mieltä, että molemmat ääripäät on tunnettava, vanhat ja uudet asiat, ja valinta siitä mitä milloinkin tekee, perustuisi ainoastaan siihen mikä näyttää parhaalta ja mistä saa parhaan fiiliksen. Minä ainakin teen valokuvia fiiliksenkin takia. Mulle tulee siitä hyvä olo. Ihmisen ei aina tarvitse, eikä kannatakaan valita ainoastaan toista ääripäätä, vaan tekniikoita kannattaa sekoittaa. Tarkoitan oikeastaan sitä, että valokuvaajan pitää olla sopivasti tulevaisuudessa, jopa askeleen edellä muita, mutta on kuitenkin myös muistettava täyttää tämän päivän asiakkaiden tarpeet.

Laitan tähän valokuvankin, koska tämä on valokuvausblogi. Kuvattu filmille Pärnussa kesällä 2018.

Laitan tähän valokuvankin, koska tämä on valokuvausblogi. Kuvattu filmille Pärnussa kesällä 2018.

Dokumentaarinen lyhytelokuva?

Dokkarivalokuvaus on ollut pitkään lähellä sydäntäni, mutta mua on entistä enemmän alkanut kiinnostaa myös dokkarin tekeminen elokuvana. Itseasiassa videot on tullut tutuksi mulle jo kouluajoilta - meidän yläaste aikoinaan Vantaalla oli edistyksellinen ja keskusradioiden sijaan aamunavaukset yms lähetettiin TV -lähetyksinä luokkiin. Kuuluin ns. uutistyöryhmään ja hoitelin kavereiden kanssa nuo lähetykset ja teimme jotain pienimuotoisia leffojakin. Tämä oli siis joskus 90-luvun alussa. Luulen, että kipinä valokuvaukseen syttyi jo näinä aikoina, vaikka oikeasti aloitin sitä harrastamaan vasta ehkä kymmenen vuotta myöhemmin.

Päivitin eilen vähän kalustoa Sony RX100V kameran rinnalle. Koska kamerassa ei ole audio inputia, joutuu hyvälaatuisen äänen ottamaan talteen erillisellä tallentimella ja mikillä. Verkkokaupassa oli tarjouksessa Zoom H1n tallennin ja hankin myös Falcon eyes -jalustarivan. Siihen saa kaikki rojut kätevästi kiinni ja kokonaisuuden paino on silti lähes höyhenenkevyt. Rode videomic pro löytyi kassista jo entuudestaan. Muitakin kameroita multa löytyy, mutta tuo röökiaskin kokoinen Sony on kyllä huikee laadultaan ja madaltaa kynnystä jatkuvaan kuvaamiseen, koska kamera tilpehööreineen mahtuu melkein takataskuun.

upload.jpg

Ensi alkuun ajattelin kuvata mun 12:34 -valokuvaprojektiin liittyvän lyhäri dokkarin. Tämä voisi toimia kirjan myynnin edistäjänä, se voisi pyöriä valokuvanäyttelyssä tai tietysti ihan omana teoksenaan.

Mua kiinostaisi tosi paljon myös muut aiheet: jos sulla on joku ehdotus kiinnostavasta yhteistyöstä ja tarvitset kuvaajaa niin laita viestiä!

Viikon valokuvakirja: Christopher Anderson / SON

Mä oon ihan friikahtanut valokuvakirjoihin. Oikeestaan jo aivan alkuvaiheessa kun aloittelin valokuvaharrastusta joskus parikymmentä vuotta sitten, pläräsin aina valokuvakirjoja Akateemisen kirjakaupan valokuvakirjaosastolla, joka oli silloin aivan huikea. Sittemmin tuo skene on täällä Suomessa enemmän tai vähemmän näivettynyt. Laadukkaita valokuva-/taidekirjoja ei ole oikein missään myynnissä poikkeuksena Helsingin Fredalla sijaitseva Nide ja tietysti Luova Sörnäisissä.

Mietin pitkään millä kirjalla tämän sarjan aloitan, koska monet omistamani valokuvakirjat ovat eri tavoin mulle tosi tärkeitä ja läheisiä. Ehkä kuitenkin tämä Christopher Andersonin kirja “Son” on mulle tällä hetkellä rakkain siitä syystä, että teen itsekin kirjaa samasta aiheesta. Kirjassa koskettavalla tavalla käsitellään tavallista perhe-elämää ja miten uusi elämä tuo iloa. Mutta myös surua elämän rajallisuudesta: Andersonin oma isä sairastui keuhkosyöpään ja nuo teemat ja sukupolvien jatkumo jotenkin nivoutuu tässä kauniilla tavalla yksiin kansiin. Kirjan graafinen ilme on tosi simppeli ja konstailematon. Taitto on yksinkertaista ja kuvien ei tarvitse olla valtavan isoja kertoakseen tarinan. Kirjan ja kuvien pienehkö koko tekee kokonaisuudesta jotenkin hauraan ja kauniin.

Moni valokuvaaja unohtaa omien läheistensä kuvaamisen kokonaan mikä on ehkä vähän outoa. Mä itse aloin jossain vaiheessa ajattelemaan, että jos käytän omaa kallista vapaa-aikaanikin (työn lisäksi) valokuvaamiseen, haluan että kuville on joku syvempi merkitys tulevaisuudessakin. Oman perheen kuvaamisesta voi tehdä ihan yhtä mielenkiintoisen ja vaikuttavan valokuvaprojektin kuin mistä tahansa muustakin aiheesta. Sitä helposti aliarvioi sellaisten asioiden mielenkiinto-arvoa, jotka on liian lähellä itseään. Päinvastoin itse ajattelen, että tästä on pelkästään hyötyä.

Christopher Anderson on kuvatoimisto Magnumin valokuvaaja.