Teneriffan seinään nojaava mies

Ajattelin, että voisin silloin tällöin kertoa jostain valokuvastani vähän tarkemmin. Itseäni aina kiinnostaa taustatarinat kuvan takana ja ylipäätään valokuvaajien prosessit. Kuvatoimisto Magnum julkaisi joskus vuosia sitten kirjan nimeltä “Magnum contact sheets”, jossa on Magnumin kuvaajien pinnakkaisia kuvatoimiston alkuajoilta nykypäiviin. Niistä on tosi mielenkiintoista tarkastella millainen on ollut jonkun tietyn ikonisen valokuvan prosessi ja kuvaustilanteen kehittyminen ensimmäisestä ruudusta viimeiseen. Kuinka monta ruutua on tarvittu yhteen hienoon kuvaan ja millaisia rinnakkaisruudut ovat. Päästä tavallaan sisään valokuvaajan ajatuksiin.

Mulla on tapana perheen lomamatkoilla joka päivä lähteä pariksi tunniksi vaan vaeltelemaan kameran kanssa. Se mitä näiltä kävelyiltä haen on vähän vaikeasti selitettävissä. Ehkä se on sitä, että haen tavanomaisuutta itselleni erikoisemmasta ympäristöstä. En halua väistellä turisteja, melkeinpä päinvastoin. Mun ei tarvitse päästä vaarallisiin paikkoihin tai syvälle viidakkoon jossa kukaan muu ei ole koskaan käynyt. Inspiroidun tavallisesta arjesta, mitä se missäkin päin maapalloa sitten tarkoittaakaan.

Seinään nojaavaan mieheen törmäsin viime talvena Teneriffalla perheen lomamatkalla. Itseasiassa aluksi huomioni kiinnittyi mieheen, joka teki hotellin pihassa uskomattomia akrobaattisia temppuja. Mies oli aivan varmasti töissä sirkuksessa, näin ajattelin. Seisoin tuossa samassa paikassa 10 minuuttia ja seurasin kun mies välillä käveli käsillään, välillä hyppi voltteja ja kuvasin tuota toimintaa yhden keskikoon rullan täyteen. Viimeisen kuvan otin siitä kun mies venytteli pohkeitaan nojaamalla seinään. Kuvatessa olin aivan varma, että joku hurjimmista tempuista olisi “se” kuva. Kotona kuvat kehitettyäni tulin kuitenkin siihen tulokseen, että tuo venyttely-ruutu, jossa tavallaan kaikki miehen taidot menevät hukkaan, on loppujen lopuksi mielenkiintoisin. Joskus se on tosi pienestä kiinni. Toisaalta jos huomioni ei olisi alunperin kiinnittynyt miehen akrobaattisiin kykyihin, olisi myös tuo lähtökohtaisesti ehkä tylsä seinään nojaaminenkin jäänyt taltioimatta. Tai ainakaan en olisi ollut valmiina painamaan laukaisinta juuri oikealla hetkellä. Hyvä kuva usein herättää kysymyksiä ja antaa tilaa katsojalle ajatella tarinan itse.

Jostain syystä tuo lomamatkoilla kuvaaminen on mulle aina ollut tosi hedelmällistä. Uusimmasta projektistani suuri osa kuvista on otettu jossain reissuissa. Helmikuussa lähdetään Marrakechiin ja luulisin, että otan sinnekin kameran mukaan. Heitä kommenttia jos tulee ajatuksia hyvistä kuvauskohteista siellä! Koskaan en ole itse aiemmin käynyt edes Afrikan mantereella.

Viikon valokuvakirja: Trent Parke / The Christmas Tree Bucket

(HUOM! Tässä ja muissakin viikon valokuvakirja -postauksissa on video jutun lopussa)

Trent Parke on malliesimerkki siitä, miten tuntemattomasta tai huonosti tuntemastaan ihmisestä saa helposti vääränlaisen ensivaikutelman. Mä olin pitkään fanittanut Parkea ja katsellut paljon Youtubesta videoita ja jotenkin saanut miehestä tietynlaisen hyper-sivistyneen vaikutelman. Ajattelin, että hänen kotonaan varmaan kuunnellaan pelkästään klassista musiikkia ja jouluisin lapset seisovat hyvin puettuina rivissä hiukset nätisti kammattuina laulamassa vanhemmilleen joululauluja. Mä en tarkoita, etteikö Parke olisi sivistynyt ihminen, päin vastoin, mutta ostettuani hänen joulukirjan Christmas Tree Bucketin, aloin ajattelemaan miehestä vähän eri tavalla. Kirjassa ei ole juurikaan tekstiä ja en edes tiedä onko kuvissa vain yksi joulu vai onko projektia työstetty pidempään. Veikkaisin useampaa vuotta kuvien laadusta päätellen. Kirjoitan tämän lyhyen kirja-arvion ihan vain omilla fiiliksillä ja en tiedä mitään faktoja asiaan liittyen ja en myöskään halua googlettelun vaikuttaa asiaan.

Kirjassa ei laskujeni mukaan ole kuin kaksi henkilökuvaa katsekontaktilla ja kuvista näkyy, että Parke on lähinnä ollut tarkkailijan roolissa. Kirjassa on myös useampi kuva ihmisistä nukkumassa ja näissä kuvissa näkyy silti tunteiden kirjo tosi vahvasti. Krapula, onnellisuus, yksinäisyys, tylsyys..

Syy miksi itse rakastan tätä kirjaa on se, että se on tosi häiritsevä: en oikein osaa päättää onko kirjan pohjavire hauska vai ahdistava. Kirjasta löytyy oksennusämpäri, mies poseeraamassa uima-altaalla Borat -uikkareissa, heitteille jätetyn näköisiä lapsia ja porukka kortin pelaajia selvästi päihtyneinä. Toisaalta lasten ilo joululahjojen keskellä, mutta näissäkin kuvissa vilahtaa välillä olut-pullo. Perinteisistä jouluruoista ei ole tietoakaan vaan kuvissa näkyy nakkeja, omituisia grilliherkkuja, palaneita pipareita ja yön yli jähmettynyttä rasvaa raclette-grillissä. Rujosta kuvamaailmasta huolimatta kirjasta kuitenkin huokuu lämpö ja lähimmäisen rakkaus - kyse ei ole pelkästä rötväämisestä. Fiilis, oli se jouluinen tai ei, välittyy myös pitkälti erilaisten detaljien kautta. Kuvista löytyy myös paljon oman oivaltamisen iloa - niihin on piilotettu pieniä asioita joita löytyy aina lisää jokaisella katselukerralla.

Mulla on pari muutakin Trent Parken kirjaa (The Black Rose ja Minutes to Midnight) En tiedä miksi, mutta pitkään joskus emmin ostaako tätä joulukirjaa laisinkaan. Se vaikutti jotenkin sellaselta väliinputoajalta Parken tuotannossa. Vähän samaan tapaan kuin jotkut Neil Youngin 80 luvun LP-levyt, joista saa kuvan että ne on tehty jotenkin kännissä & läpällä tai muuten vaan huvikseen. Kukaan ei koskaan missään puhunut tästä Parken kirjasta sanaakaan ja ylipäänsä mies on tunnettu parhaiten mustavalkoisista kuvistaan. Tämä kirja jäi pahasti samana vuonna julkaistun Minutes to Midnightin varjoon, joka onkin yksi valokuvakirjallisuuden klassikoista. Kuka hullu julkaiseen kaksi valokuvakirjaa samana vuonna?

Annan sulle nyt yhden vinkin: osta tämä kirja. Se on täysin aliarvostettu klassikko!

Mitä mun kameralaukusta (Billingham 335) löytyy?

Kameralaukut on hankalia. Tunnen monta valokuvaajaa, jolla on laukkuja kaapit pullollaan. Jokaiseen tilanteeseen löytyy sopiva laukku, mutta ei ole olemassa yhtä laukkua joka täyttäisi kaikki tarpeet. Välillä messissä on yksi pieni kamera ja joskus useampi. Joskus pitää laukkuun saada mahtumaan muutakin kuin kamerakamaa.

Billingham 335
kameralaukku-2.jpg

Siirryin taas yhden laukun taktiikkaan takaisin ja hommasin Billingham 335:n. Samantien tässä kerron mitä kaikkea tuo laukku kätkee sisälleen. Ja nyt ei ole kyse mun työlaukusta vaan kamoista, joilla teen mun omia projekteja. Vähän siis tällainen kevyempi postaus painavasta laukusta!

  • Mamiya 7ii, kamera runko (tällä kameralla kuvaan lähes kaiken)

  • 50mm/4.5 ja 80mm/4 objektiivit edelliseen

  • Fuji GW690iii (mustavalkoinen filmi aina sisällä)

  • Canon 580EXii salama

  • Sekonic Dualmaster L-558 valotusmittari

  • Sirui T-005KX kamerajalusta. (Taitaa olla about markkinoiden kevyin. Paino 1kg)

  • ND filttereitä lähinnä Mamiyaan. Kapeamman syväterävyyden aikaansaamiseksi kirkkaalla kelillä

  • Filmiä. Suosikki värifilmini on Kodak Portra 160/400/800 ja MV filmi on aina Ilford FP4 tai HP5+

  • Olympus Mju2 filmipokkari

  • Sony RX100V + akkuja videokäyttöön

  • Lankalaukaisin

  • Moleskin muistivihko ja kyniä timanttisten ideoiden taltiointiin

  • Varavirta ja piuha kännykkää varten

  • Juomapullo

Siinäpä se! Hyvää viikonloppua kaikille!

Vanhoja Fuji Instax -kuvia

Pengoin muutama päivä sitten vanhoja kamojani ja löysin laatikon, jossa olen säilönyt polaroid ja Fuji instax -kameralla otettua kuvia. En ole oikein koskaan tykännyt pikafilmien valkoisista kehyksistä (tiedän, joillekin se on just se juttu) ja keksin tavan repiä Instaxit paljaaksi näistä. Kuva on rakenteeltaan yllättävän monimutkainen. Idea aukeaa kun leikkaat saksilla kuvan pitkät sivut auki ja revit irti kuvan takana olevan kalvon, pari rautalankaa ja lopuksi kuvan etupuolella olevat kehykset. Minusta kuvat on tällä tavalla jotenkin mielenkiintoisemman näköisiä. Mitä mieltä?

Tuli kaiveltua myös itse kamera naftaliinista ja aion sillä kuvata töissäkin yhden potrettikeikan ylihuomenna.

Viikon valokuvakirja: Christopher Anderson / SON

Mä oon ihan friikahtanut valokuvakirjoihin. Oikeestaan jo aivan alkuvaiheessa kun aloittelin valokuvaharrastusta joskus parikymmentä vuotta sitten, pläräsin aina valokuvakirjoja Akateemisen kirjakaupan valokuvakirjaosastolla, joka oli silloin aivan huikea. Sittemmin tuo skene on täällä Suomessa enemmän tai vähemmän näivettynyt. Laadukkaita valokuva-/taidekirjoja ei ole oikein missään myynnissä poikkeuksena Helsingin Fredalla sijaitseva Nide ja tietysti Luova Sörnäisissä.

Mietin pitkään millä kirjalla tämän sarjan aloitan, koska monet omistamani valokuvakirjat ovat eri tavoin mulle tosi tärkeitä ja läheisiä. Ehkä kuitenkin tämä Christopher Andersonin kirja “Son” on mulle tällä hetkellä rakkain siitä syystä, että teen itsekin kirjaa samasta aiheesta. Kirjassa koskettavalla tavalla käsitellään tavallista perhe-elämää ja miten uusi elämä tuo iloa. Mutta myös surua elämän rajallisuudesta: Andersonin oma isä sairastui keuhkosyöpään ja nuo teemat ja sukupolvien jatkumo jotenkin nivoutuu tässä kauniilla tavalla yksiin kansiin. Kirjan graafinen ilme on tosi simppeli ja konstailematon. Taitto on yksinkertaista ja kuvien ei tarvitse olla valtavan isoja kertoakseen tarinan. Kirjan ja kuvien pienehkö koko tekee kokonaisuudesta jotenkin hauraan ja kauniin.

Moni valokuvaaja unohtaa omien läheistensä kuvaamisen kokonaan mikä on ehkä vähän outoa. Mä itse aloin jossain vaiheessa ajattelemaan, että jos käytän omaa kallista vapaa-aikaanikin (työn lisäksi) valokuvaamiseen, haluan että kuville on joku syvempi merkitys tulevaisuudessakin. Oman perheen kuvaamisesta voi tehdä ihan yhtä mielenkiintoisen ja vaikuttavan valokuvaprojektin kuin mistä tahansa muustakin aiheesta. Sitä helposti aliarvioi sellaisten asioiden mielenkiinto-arvoa, jotka on liian lähellä itseään. Päinvastoin itse ajattelen, että tästä on pelkästään hyötyä.

Christopher Anderson on kuvatoimisto Magnumin valokuvaaja.

Isänpäivän terveiset

Isänpäivä alkaa kääntyä iltaan. Takana aivan huikea viikonloppu Ruotsin risteilyllä. Lasten takia täällä aina seilaillaan ja tällä kertaa oli heille aika mieluista ohjelmaakin. Nimittäin Lakko ja Herba + Duudsonit. 

Itse pyörähdin Peetun kanssa perinteisesti Fotografiskassa ja siellä oli ehkä paras näyttely jonka siellä olen koskaan nähnyt: Lars Tunbjörkin retrospektiivi. Lars ansaitsee ihan oman postauksensa ja teen sellaisen lähiaikoina hänen tuoreesta kirjastaan. 

Olen näköjään ollut kiltti isä kun sain tällaisen lahjakasan tänään aamiaisella. Kaikista hienoin oli Veeti -kirjanmerkki, joskin nuo kaikki muutkin oli erittäin mieluisia. 

 Ah, huomenna onneksi vielä vapaapäivä ja vasta tiistaina taas työn ääressä. 

Hyvää isänpäivää kaikki isät ja isänmieliset!  

upload.jpg

Roadtrip on valokuvauksen kuninkuuslaji

Meni iho tästä niin kananlihalle, että pakko jakaa. Mulle Jason Lee on lähinnä instagramista tuttu kuvaaja ja en kovin hyvin tunne kaverin tuotantoa. Tekijämiehiä joka tapauksessa. Joillekin kaveri saattaa olla tuttu skeittauksesta. Ei ole varmaan kovin monta tunnettua amerikkalaista kuvaajaa, joka ei olisi uran jossain vaiheessa tehnyt kunnon roadtrippiä läpi USA:n ja julkaissut siitä kirjan. Jotenkin tuo autolla ajaminen kuuluu olennaisena osana amerikkalaiseen valokuvaperinteeseen.

Our ILFORD Inspires 'Legends of Skateboarding' series concludes with Jason Lee's 'THE AMERICAN PHOTO ROADTRIP'. Discover the philosophies behind Jason's signature aesthetic during a journey through rural Texas highway 380 to document the abandoned yet cinematic American landscape.

Mä olen koittanut vähentää arkiautoilua ja fillaroinut töihin aina kun siihen vaan on ollut mahdollisuus. (Studio/kuvankäsittelypäivä) Koska haluan taas tien päälle kuvaamaan ja säästän kilometrejäni siihen. Viime kerrat olen vain suht nopeasti ajanu Suomen läpi ja varsinainen kuvaaminen on tapahtunut pääosin joko lapissa ja Norjan puolella. Seuraavan reissun voisi tehdäkin niin, että kuvaaminen voisi alkaa jo heti ensi kilometreillä.

Lähdetään tänään Tukholmaan isänpäivän viettoon. Tulossa raportti Fotografiskasta. Siellä on Lars Tunbjörkin retrospektiivinen näyttely, joka on pakko nähdä.

Hyvää viikonloppua!

Miten yleensä kuvaan omia juttujani?

Tätä joskus kysytään - suunnittelenko omien projektieni valokuvia etukäteen kuinka paljon.

Mulle mieluisin tapa kuvata on lähteä vaan liikkeelle ja antaa tilanteiden tulla eteen sattumien kautta. Ei ole ehkä ekologisin tapa lähestyä asiaa, mutta tykkään ajaa autolla Suomen halki ja pysähdellä eri kaupungeissa ja kylissä ja lopulta päätyä jonnekin Norjan vuonoille kuvaamaan maisemia. Tai oikeastaan mua kiinnostaa kontrastit eli yleensä etsin näistä kauniista maisemista lähinnä jotain erikoista - jotain mikä ei sinne mahdollisesti sovi. Osittain tästä tavasta kuvata ja tehdä asioita kumpusi idea uusimmalle projektilleni “Fading Days”. Projektin lyhyt synopsis ja kuvia löytyy täältä. Valokuvauksessa mulle tärkeintä on matka jonka teen - ei ehkä se lopputulos niinkään. Haluan selitää itselleni ensisijaisesti maailmaa, mutta myös omaa itseäni. Olen ammatiltani valokuvaaja, mutta puhun tässä blogissa ensisijaisesti valokuvauksesta intohimona ja harrastuksena, ellei asia nimenomaan liity työhön. Tietenkin silloin kun valokuva tehdään esimerkiksi lehteen tai muuten vaan asiakkaalle, merkitsee ennenkaikkea lopputulos.

 Nainen ja koira jossain päin Lofootteja.

Nainen ja koira jossain päin Lofootteja.

Mä olen saavuttanut tietynlaisen zen-tilan kaluston kanssa ja en enää pitkään aikaan ole tosissaan ostoaikeissa katsellut kameroita. Tykkään kuvata filmille osittain juuri siksi, että (filmi-) kamerat ei enää uusiudu ja kun olen kokeillut lähes kaiken mahdollisen ja hankkinut lopulta sopivat laitteet, on uusien perään ihan turha haikailla. Voi viimein keskittyä paremmin itse kuvaamiseen. Otan suurimman osan kuvistani Mamiya 7ii -kameralla ja 80mm + 50mm linsseillä. Toinen, mutta vähemmän käyttämäni formaatti on filmipokkari. Kameroina Olympus Trip 35 ja Olympus Mju ii. Maksoin noista kahdesta kamerasta yhteensä 12 euroa. Mulle 35mm filmi on rosoista snapshottia varten ja oikeastaan sen takia luovuin jokunen kuukausi sitten Leicasta. Se oli aivan liian hyvä ja kallis kamera niin pienelle filmiformaatille. Filmejä mulla on oikeastaan kolme: Kodak Portra 400 & 160 ja Ektar 100.

 Tämä varis päästi mut ihan lähelle. Tuli outo olo, että sillä oli jotain asiaa mulle.

Tämä varis päästi mut ihan lähelle. Tuli outo olo, että sillä oli jotain asiaa mulle.

Tykkään hoitaa valokuvauksessa prosessin aina itse alusta loppuun asti ja mulla on kotona nykyään mahdollisuus kehittää värifilmiä Jobon prosessorilla. Voisin tuosta värikehityksestä kertoa enemmänkin joskus myöhemmin. Se on nimittäin ehkä eniten minulta kysytyin aihe! Ennen Joboakin kehitin ainakin pari sataa rullaa ilman mitään digitaalista lämpömittaria erikoisempaa laitetta. Filmit voi ladata sellaisessa valotiiviissä pussukassa, jolloin mitään varsinaista pimiötäkään ei tarvita.

 Henninsvaer, Lofootit

Henninsvaer, Lofootit

Tämä blogi oli muuten aikaisemmin Imagen/Apu -lehden alustalla. Päätin kuitenkin nyt kirjoitella omalle sivulle siitä huolimatta, että lukijoita on todennäköisesti paljon vähemmän. Haluan tehdä omia juttujani ja mm ohjata liikennettä omaan printtikauppaani, jonne tulee uusia kuvia jatkossa enemmän tai vähemmän tasaisesti.

Laita kommenttia jos tulee ajatuksia mistä mun kannattaisi tai pitäisi kirjoittaa. Ehkä kuitenkin jatkossa enemmän valokuvausta kuin puutarhan hoitoa! Sitäkään tietysti unohtamatta.

Parsa

Toteutin yhden pikku haaveeni ja istutin muutaman parsan juurakon tontin rajalle. Maata piti muokata aika paljon kun istutuspaikalla on todella paljon pingispallon kokoisia kiviä mullan seassa. Parsa tykkää hyvin vettä läpäisevästä kuohkeasta maasta ja mullan seassa ei saa olla kiviä ollenkaan. Lisäksi kasvupaikan pitää olla mahdollisimman aurinkoinen. Istutin viisi tainta noin 40cm välein ja noin 30cm syvyyteen. Osa juurista oli jo kerinnyt kasvattamaan hiukan varttakin, mutta satoa alkaa ilmeisesti pukkaamaan vasta parin kolmen vuoden päästä. Hyvin hoidettuna parsapenkki tuottaa satoa useita kymmeniä vuosia! 

 Kaivoin parsoille vaon jonka täytin reilu 400L mullalla. 

Kaivoin parsoille vaon jonka täytin reilu 400L mullalla. 

 Lajike: Gijnlim. Kumpulan koulukasvitarha myi näitä Teurastamon taimitorilla 15€/5kpl.

Lajike: Gijnlim. Kumpulan koulukasvitarha myi näitä Teurastamon taimitorilla 15€/5kpl.

HELSINKI

Päivitin kuvagalleriaani tänään Helsinki -kuvilla. Halusin samalla tehdä tyylillisenkin välitilinpäätöksen: olen jo kuukausia kuvannut yksinomaan mustavalkofilmille ja hiukan eri juttujakin kuin mitä nämä värikuvat edustavat. Dont get me wrong, kyllä mä noistakin kuvista pidän, mutta matka jatkuu hiukan toiseen suuntaan.

Kuvagalleria löytyy TÄÄLTÄ.

image.jpg