Tuure Boelius Demi -lehden kannessa

Oon niin fiiliksissä näistä Demin kuvista, että olen näitä tänään julkaissut joka paikassa ympäri internettiä. Kuvasin Demi -lehden kansijutun, jossa julkisuuden henkilöt kertovat omista kiusatuksi tulemis -kokemuksistaan kouluajoilta. Tuure Boeliuksen lisäksi kuvasin juttuun myös Mercedez Benzon, Benjamin Peltosen ja Ettan.

Tykkään kuvata kaikenlaista ja aina kun multa kysytään millainen kuvaaja oon, vastaan että olen sellainen joka tykkää ja haluaa kuvata kaikkea. Esimerkiksi nyt koko kuluneen viikon oon kuvannu töissä pelkästään ruokaa. Joskus stressasin siitä, että jos kuvaan kaikkea, en voisi kehittyä Suomen parhaaksi millään sektorilla kun teen niin paljon kaikenlaista. Myöhemmin oon oikeastaan unohtanut koko ajatuksen siitä, että pitäisi jotenkin olla jollain kuvauksen alueella kaikkein paras. Mitä hiton väliä sillä on? Valokuvaajana et kuitenkaan ole mikään rokkitähti, jonka kaikki tunnistaa kadulla. Eikä tällä alalla jaeta mitään sen kummempia raha-palkintojakaan. Parempi vaan nauttia maailman siisteimmästä ammatista (omasta mielestäni) ja koittaa tehdä jokaisesta valokuvasta niin hyvä kuin vaan ikinä pystyy. Jotenkin tällainen rentous on nyt tullut mun tekemiseen ihan viimeisen vuoden tai kahden aikana. En osaa sanoa mistä se johtuu. Jotenkin se liittyy kai siihen, että taidan olla muutenkin tosi onnellinen tällä hetkellä.

Takaisin Demi -lehteen. Vaikka tykkään kuvata kaikkea, kaikista mielekkäimmät toimeksiannot on aina niitä, joilla voi jotenkin vaikuttaa tärkeisiin asioihin. Oli se sitten koulukiusaaminen, masennus, ilmastonmuutos tai mikä vaan. Se, että työllä on joku syvempi merkitys, on mulle tärkee asia.

On tää valokuvaus kyl vaan mahtavaa ja myös omia projekteja työstäessa tosi terapeuttistakin!

Tänään lähdetään perheen kanssa Tukholmaan. Ihan taas perinteinen reissu kun lapset haluaa laivalle sekoilemaan ja itse haluan pyörähtää Fotografiskassa. Sopii mulle!

Viikonloppuja vaan kaikille.

Shortlistalle Aikakausmedian EDIT -kilpailussa! (Ja uusi WIAM -video!)

Kuvani Jussi Parviaisesta valittiin kolmen parhaan joukkoon Aikakausmedian EDIT -kilpailun “paras henkilökuva” -sarjassa. Kilpailun voittajat selviää Aikakausmedian gaalassa 4.4 Olen tuosta ehdokkuudesta tosi iloinen - olen tahkonnut näitä hommia aika pitkään ja kertaakaan en ole vielä henkilökohtaisilla ansioillani ollut palkintopallilla. Muutamaa palkintoa olen ollut jakamassa työryhmien kanssa, mutta ensimmäinen ns. henkilökohtainen saavutus kyllä lämmittää mieltä. Katson tämän jo saavutukseksi vaikka jäisinkin tuossa kisassa kolmanneksi.

Jotain saattaa tämä asia kiinnostaa niin avaan vähän miten kuva syntyi. Juttu julkaisiin Apu -lehdessä vuoden 2018 alussa. Mä olen tykännyt vähänkin isommilla haastattelu/kuvaus -keikoilla tehdä niin, että toimittaja haastattelee ensin ja kuvat otetaan vasta lopuksi. Se vie itseltäni paljon enemmän aikaa, mutta haastattelussa usein syntyy ideoita myös kuviin eikä kuvat jää “pelkiksi” potreteiksi. Ville Hartikainen haastatteli Parviaista pitkään ja jossain vaiheessa Parviainen tokaisi “Haluaisin olla se joka oikeesti olen, enkä se joksi minua aina luullaan” tai jotain sinnepäin. Hörpin siinä vieressä kahvia ja aloin miettimään erilaisia idiksiä kuvalle. Kyseisen kahvilan tuulikaappi oli lasinen ja sain idean kuvata Parviainen osittain niiden läpi. Heijastukset korostaisivat Parviaisen “jakautunutta persoonaa”. En tiedä oikein miksi, mutta päätin lisätä kameran päällä olevaan salamavaloon vielä punaisen värikalvon. Halusin ottaa Parviaisesta mahdollisimman suoran ja rehellisen kuvan. En ohjannut häntä mitenkään muuten kuin pyysin häntä vain katsomaan lasioven raosta suoraan kameraan. Kuva oli otettu parissa minuutissa, mutta vaati sen että olin ensin kahvitellut kuvattavan ja toimittajan kanssa sitä ennen. Koen, että mun on kuvaajana tärkeätä päästä samalle aaltopituudelle toimittajan ja haastateltavan kanssa keikalla. Usein valokuvaaja vain pölähtää paikalle, ottaa kuvat ja jatkaa matkaa. Useimmiten toimittajalla on syvempi yhteys haastateltavaan kuin kuvaajalla ja se on kuvien kannalta tietysti huono juttu.

Valokuvaajana haluan pitää korvat ja tietysti silmätkin auki koko ajan ja kuunnella myös muiden ihmisten mielipiteitä ja ideoita kuviin. Sen mä olen oppinut tässä vuosien varrella. Olin kenties joskus vähän takki auki ja naivisti sitä mieltä, että tiedän itse kuvaajana parhaiten millaisia kuvia pitää ottaa ja esim toimittajan mielipiteellä ei ole paskan vertaa merkitystä. Jokainen kivi kannattaa kuitenkin aina kääntää ja jokainen mielipide kannattaa kuunnella. Siitä ei ole koskaan mitään haittaa.

Tällä viikolla tein paljon muutakin mm. kylvin hyötykasvien siemeniä. Siitä lisää tämän viikon Week In a Minute -videossa! Tsekkaa koko playlist täältä.

Hyvää viikonloppua!

Week In a Minute 7/2019. Shot entirely with Sony RX100V. Music: Sketch 18 by Electric-tric. Recorded at the CDG airport in Paris.

Miten (ja miksi) opettelen uusia asioita?

Tää on niin tärkeä ja myös helppo asia, että ajattelin kertoa siitä. Opettelin valokuvauskoulussa aikoinaan tavan, josta on ollut tosi paljon hyötyä. Olen koittanut tehdä uuden oppimisesta itselleni tavan.

AIkoinaan valokuvauskoulussa opettelin Photoshopin käyttöä niin, että tietoisesti päätin joka päivä opetella jonkun uuden asian. Oli se sitten iso tai pieni. Mulla oli joku paksu alan teos ja käytin myös nettiä hyväkseni. Jos näin tekee kokonaisen vuoden, se on 365 uutta asiaa. Yksi tapa on kahlata käyttämäsi Adobe ohjelmiston help -osio kokonaan läpi tietyssä ajassa.

Oikeastaan varsinaisten konkreettisten uusien asioiden omaksumisen sijaan tärkeämpää on tuo tapa, joka ruokkii itse itseään. Mitä enemmän opettelee jostain aihepiiristä uusia asioita, sitä helpompi ja kiinnostavampi on mennä aiheessa syvemmälle. Oppiminen ruokkii itse itseään. Oppimisen tieltä ei halua enää hypätä pois ja uudet asiat ei enää pelota.

Tällä hetkellä sovellan tuota metodia video-asioiden opettelussa. Joka kerta kun editoin videoita, koitan tehdä jonkun kokonaan uuden asian tai teen jonkun jutun vain toisella tavalla, joka monesti saattaa olla esim. nopeampi tie samaan lopputulokseen. Jos en konkreettisesti tee videoita, katson näinä päivinä jonkun Youtube tutorialin ja jos se on hyvä, tallennan sen Youtube -kirjastooni myöhempää käyttöä varten. Uuden oppimisen ei tarvitse olla välttämättä mitään näin konkreettistakaan, se voi myös olla inspiroitumista jostain toisen tekemästä videosta, joita on tänä päivänä netti pullollaan. Nykyään vaan täytyy nähdä se vaiva, että etsii itselleen sopivaa sisältöä tauhkan seasta. Miksi teen tätä? Musta se on täysin välttämätöntä valmistautumista tulevaisuuteen. Alle kymmenen vuoden päästä me valokuvaajat teemme enemmän videoita ja still -kuvat ovat enää videoiden sivutuote. Näin ihan oikeasti uskon, että lehtikuvauksessa tulee tapahtumaan. Tuoreessa muistissa on vielä filmistä digiin siirtymisen murros, joka tipautti aika paljon ammattitaitoista väkeä alalta pois. Muutokseen ei oltu valmistauduttu. Printtilehdestä on tulossa premium -tuote ja ilmestymistahti putoaa radikaalisti.

Toinen asia mihin tuota “tee jotain joka päivä” -metodia käytän, on omat dokumentaariset projektini ja ylipäätään valokuvaajan preesensini tässä maailmassa. Katson päivittäin paljon valokuvia joko netin kautta tai kirjoista. Tämä on valtavan inspiroivaa ja saan uusia ideoita muiden töistä. Konkreettisesti saatan lähetellä omista projekteistani valokuvia erilaisiin pieniin tai isoimpiin kilpailuihin. Näitä järjestetään maailmalla nykyään valtava määrä. Vinkkinä sellainen, että Picter -nimisen palvelun kautta tuo hoituu todella kätevästi.

Tässä onkin jännä ristiriita. Olen saanut paljon palautetta, jopa hiukan vihaista ihmettelyä siitä miksi kuvaan filmille. Jotkut, monesti vähän varttuneemmat valokuvaajat pitävät sitä turhana nostalgia-fiilistelynä, jota ei pysty enää tänä päivänä mitenkään laadullisesti perustelemaan. Mä olen sitä mieltä, että molemmat ääripäät on tunnettava, vanhat ja uudet asiat, ja valinta siitä mitä milloinkin tekee, perustuisi ainoastaan siihen mikä näyttää parhaalta ja mistä saa parhaan fiiliksen. Minä ainakin teen valokuvia fiiliksenkin takia. Mulle tulee siitä hyvä olo. Ihmisen ei aina tarvitse, eikä kannatakaan valita ainoastaan toista ääripäätä, vaan tekniikoita kannattaa sekoittaa. Tarkoitan oikeastaan sitä, että valokuvaajan pitää olla sopivasti tulevaisuudessa, jopa askeleen edellä muita, mutta on kuitenkin myös muistettava täyttää tämän päivän asiakkaiden tarpeet.

Laitan tähän valokuvankin, koska tämä on valokuvausblogi. Kuvattu filmille Pärnussa kesällä 2018.

Laitan tähän valokuvankin, koska tämä on valokuvausblogi. Kuvattu filmille Pärnussa kesällä 2018.

Lokkien lentoonlähtö

Tiedättekö sen fiiliksen, kun joskus käy juuri niin kuin toivoo? Katukuvauksessa joskus kun siitä olin kiinnostunut, oli välillä hämmästyttävää miten elementtejä kuvaan pystyi yhdistelemään vain toivomalla, että jotain tapahtuisi. Joskus sitä oikeasti kävi niin, että jotain ihan todella spesiaalia tapahtui pelkästä toivomuksesta. Onko se joku valokuvauksen jumala, joka palkitsee kovasta työstä vai mitä, en osaa sanoa. (Sivuhuomautus: jos mun katukuvat kiinnostaa niin niitä löytyy mm. Helsinki Street -saitilta. Voisin myöhemmin kirjoittaa kokonaisen postauksenkin siitä, miksi kyllästyin katukuvaukseen)

Oltiin viime kesänä perheen kanssa reissussa pohjoisessa, tarkemmin ottaen mökkeilemässä Tenojoen varressa Nuorgamin lähellä. Teimme paljon päiväretkiä sekä jalkapatikalla, että myös autolla. Yhtenä päivänä ajelimme kohti Berlevågia ja tietysti vähän väliä pysähtelin ottamaan valokuvia kuten mulla valokuvaajana tapana on. Sinä päivänä oli aika sakea sumu ja huomioni kiinnitti kaunis vuonomaisema yhdeltä sillalta. Otin valokuvan ja toivoin mielessäni, että jos yhtäkkiä nuo kaikki lokit lähtisivät lentoon ja lentäisivät ylitseni tästä sillalta, saisin varmaan aika hienon kuvan. Ei mennyt kuin 5 sekuntia ja tämä tapahtui. Hetkessä taivaan täytti valtava lokkiparvi ja jotenkin tuntui, että lokit olivat ilmassa vain minun kuvaa varten ja jokainen vielä jotenkin oikeassa asennossakin. Kuvasin pari kolme ruutua ja talsin takaisin autolle. Kysyin muilta autossa, että näittekö (ja kuulitteko) mitä tuolla äsken tapahtui? Kukaan ei ollut kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Itse kuitenkin koin, että olin todistanut pienen arkisen ihmeen siinä hetkessä.

Valokuvaus on ennenkaikkea kovaa työtä, mutta viimeisen silauksen kuviin voi joskus saada ripauksella taikauskoa.

Mitä mun kameralaukusta (Billingham 335) löytyy?

Kameralaukut on hankalia. Tunnen monta valokuvaajaa, jolla on laukkuja kaapit pullollaan. Jokaiseen tilanteeseen löytyy sopiva laukku, mutta ei ole olemassa yhtä laukkua joka täyttäisi kaikki tarpeet. Välillä messissä on yksi pieni kamera ja joskus useampi. Joskus pitää laukkuun saada mahtumaan muutakin kuin kamerakamaa.

Billingham 335
kameralaukku-2.jpg

Siirryin taas yhden laukun taktiikkaan takaisin ja hommasin Billingham 335:n. Samantien tässä kerron mitä kaikkea tuo laukku kätkee sisälleen. Ja nyt ei ole kyse mun työlaukusta vaan kamoista, joilla teen mun omia projekteja. Vähän siis tällainen kevyempi postaus painavasta laukusta!

  • Mamiya 7ii, kamera runko (tällä kameralla kuvaan lähes kaiken)

  • 50mm/4.5 ja 80mm/4 objektiivit edelliseen

  • Fuji GW690iii (mustavalkoinen filmi aina sisällä)

  • Canon 580EXii salama

  • Sekonic Dualmaster L-558 valotusmittari

  • Sirui T-005KX kamerajalusta. (Taitaa olla about markkinoiden kevyin. Paino 1kg)

  • ND filttereitä lähinnä Mamiyaan. Kapeamman syväterävyyden aikaansaamiseksi kirkkaalla kelillä

  • Filmiä. Suosikki värifilmini on Kodak Portra 160/400/800 ja MV filmi on aina Ilford FP4 tai HP5+

  • Olympus Mju2 filmipokkari

  • Sony RX100V + akkuja videokäyttöön

  • Lankalaukaisin

  • Moleskin muistivihko ja kyniä timanttisten ideoiden taltiointiin

  • Varavirta ja piuha kännykkää varten

  • Juomapullo

Siinäpä se! Hyvää viikonloppua kaikille!

Vanhoja Fuji Instax -kuvia

Pengoin muutama päivä sitten vanhoja kamojani ja löysin laatikon, jossa olen säilönyt polaroid ja Fuji instax -kameralla otettua kuvia. En ole oikein koskaan tykännyt pikafilmien valkoisista kehyksistä (tiedän, joillekin se on just se juttu) ja keksin tavan repiä Instaxit paljaaksi näistä. Kuva on rakenteeltaan yllättävän monimutkainen. Idea aukeaa kun leikkaat saksilla kuvan pitkät sivut auki ja revit irti kuvan takana olevan kalvon, pari rautalankaa ja lopuksi kuvan etupuolella olevat kehykset. Minusta kuvat on tällä tavalla jotenkin mielenkiintoisemman näköisiä. Mitä mieltä?

Tuli kaiveltua myös itse kamera naftaliinista ja aion sillä kuvata töissäkin yhden potrettikeikan ylihuomenna.

Roadtrip on valokuvauksen kuninkuuslaji

Meni iho tästä niin kananlihalle, että pakko jakaa. Mulle Jason Lee on lähinnä instagramista tuttu kuvaaja ja en kovin hyvin tunne kaverin tuotantoa. Tekijämiehiä joka tapauksessa. Joillekin kaveri saattaa olla tuttu skeittauksesta. Ei ole varmaan kovin monta tunnettua amerikkalaista kuvaajaa, joka ei olisi uran jossain vaiheessa tehnyt kunnon roadtrippiä läpi USA:n ja julkaissut siitä kirjan. Jotenkin tuo autolla ajaminen kuuluu olennaisena osana amerikkalaiseen valokuvaperinteeseen.

Our ILFORD Inspires 'Legends of Skateboarding' series concludes with Jason Lee's 'THE AMERICAN PHOTO ROADTRIP'. Discover the philosophies behind Jason's signature aesthetic during a journey through rural Texas highway 380 to document the abandoned yet cinematic American landscape.

Mä olen koittanut vähentää arkiautoilua ja fillaroinut töihin aina kun siihen vaan on ollut mahdollisuus. (Studio/kuvankäsittelypäivä) Koska haluan taas tien päälle kuvaamaan ja säästän kilometrejäni siihen. Viime kerrat olen vain suht nopeasti ajanu Suomen läpi ja varsinainen kuvaaminen on tapahtunut pääosin joko lapissa ja Norjan puolella. Seuraavan reissun voisi tehdäkin niin, että kuvaaminen voisi alkaa jo heti ensi kilometreillä.

Lähdetään tänään Tukholmaan isänpäivän viettoon. Tulossa raportti Fotografiskasta. Siellä on Lars Tunbjörkin retrospektiivinen näyttely, joka on pakko nähdä.

Hyvää viikonloppua!

Miten yleensä kuvaan omia juttujani?

Tätä joskus kysytään - suunnittelenko omien projektieni valokuvia etukäteen kuinka paljon.

Mulle mieluisin tapa kuvata on lähteä vaan liikkeelle ja antaa tilanteiden tulla eteen sattumien kautta. Ei ole ehkä ekologisin tapa lähestyä asiaa, mutta tykkään ajaa autolla Suomen halki ja pysähdellä eri kaupungeissa ja kylissä ja lopulta päätyä jonnekin Norjan vuonoille kuvaamaan maisemia. Tai oikeastaan mua kiinnostaa kontrastit eli yleensä etsin näistä kauniista maisemista lähinnä jotain erikoista - jotain mikä ei sinne mahdollisesti sovi. Osittain tästä tavasta kuvata ja tehdä asioita kumpusi idea uusimmalle projektilleni “Fading Days”. Projektin lyhyt synopsis ja kuvia löytyy täältä. Valokuvauksessa mulle tärkeintä on matka jonka teen - ei ehkä se lopputulos niinkään. Haluan selitää itselleni ensisijaisesti maailmaa, mutta myös omaa itseäni. Olen ammatiltani valokuvaaja, mutta puhun tässä blogissa ensisijaisesti valokuvauksesta intohimona ja harrastuksena, ellei asia nimenomaan liity työhön. Tietenkin silloin kun valokuva tehdään esimerkiksi lehteen tai muuten vaan asiakkaalle, merkitsee ennenkaikkea lopputulos.

Nainen ja koira jossain päin Lofootteja.

Nainen ja koira jossain päin Lofootteja.

Mä olen saavuttanut tietynlaisen zen-tilan kaluston kanssa ja en enää pitkään aikaan ole tosissaan ostoaikeissa katsellut kameroita. Tykkään kuvata filmille osittain juuri siksi, että (filmi-) kamerat ei enää uusiudu ja kun olen kokeillut lähes kaiken mahdollisen ja hankkinut lopulta sopivat laitteet, on uusien perään ihan turha haikailla. Voi viimein keskittyä paremmin itse kuvaamiseen. Otan suurimman osan kuvistani Mamiya 7ii -kameralla ja 80mm + 50mm linsseillä. Toinen, mutta vähemmän käyttämäni formaatti on filmipokkari. Kameroina Olympus Trip 35 ja Olympus Mju ii. Maksoin noista kahdesta kamerasta yhteensä 12 euroa. Mulle 35mm filmi on rosoista snapshottia varten ja oikeastaan sen takia luovuin jokunen kuukausi sitten Leicasta. Se oli aivan liian hyvä ja kallis kamera niin pienelle filmiformaatille. Filmejä mulla on oikeastaan kolme: Kodak Portra 400 & 160 ja Ektar 100.

Tämä varis päästi mut ihan lähelle. Tuli outo olo, että sillä oli jotain asiaa mulle.

Tämä varis päästi mut ihan lähelle. Tuli outo olo, että sillä oli jotain asiaa mulle.

Tykkään hoitaa valokuvauksessa prosessin aina itse alusta loppuun asti ja mulla on kotona nykyään mahdollisuus kehittää värifilmiä Jobon prosessorilla. Voisin tuosta värikehityksestä kertoa enemmänkin joskus myöhemmin. Se on nimittäin ehkä eniten minulta kysytyin aihe! Ennen Joboakin kehitin ainakin pari sataa rullaa ilman mitään digitaalista lämpömittaria erikoisempaa laitetta. Filmit voi ladata sellaisessa valotiiviissä pussukassa, jolloin mitään varsinaista pimiötäkään ei tarvita.

Henninsvaer, Lofootit

Henninsvaer, Lofootit

Tämä blogi oli muuten aikaisemmin Imagen/Apu -lehden alustalla. Päätin kuitenkin nyt kirjoitella omalle sivulle siitä huolimatta, että lukijoita on todennäköisesti paljon vähemmän. Haluan tehdä omia juttujani ja mm ohjata liikennettä omaan printtikauppaani, jonne tulee uusia kuvia jatkossa enemmän tai vähemmän tasaisesti.

Laita kommenttia jos tulee ajatuksia mistä mun kannattaisi tai pitäisi kirjoittaa. Ehkä kuitenkin jatkossa enemmän valokuvausta kuin puutarhan hoitoa! Sitäkään tietysti unohtamatta.