Teneriffan seinään nojaava mies

Ajattelin, että voisin silloin tällöin kertoa jostain valokuvastani vähän tarkemmin. Itseäni aina kiinnostaa taustatarinat kuvan takana ja ylipäätään valokuvaajien prosessit. Kuvatoimisto Magnum julkaisi joskus vuosia sitten kirjan nimeltä “Magnum contact sheets”, jossa on Magnumin kuvaajien pinnakkaisia kuvatoimiston alkuajoilta nykypäiviin. Niistä on tosi mielenkiintoista tarkastella millainen on ollut jonkun tietyn ikonisen valokuvan prosessi ja kuvaustilanteen kehittyminen ensimmäisestä ruudusta viimeiseen. Kuinka monta ruutua on tarvittu yhteen hienoon kuvaan ja millaisia rinnakkaisruudut ovat. Päästä tavallaan sisään valokuvaajan ajatuksiin.

Mulla on tapana perheen lomamatkoilla joka päivä lähteä pariksi tunniksi vaan vaeltelemaan kameran kanssa. Se mitä näiltä kävelyiltä haen on vähän vaikeasti selitettävissä. Ehkä se on sitä, että haen tavanomaisuutta itselleni erikoisemmasta ympäristöstä. En halua väistellä turisteja, melkeinpä päinvastoin. Mun ei tarvitse päästä vaarallisiin paikkoihin tai syvälle viidakkoon jossa kukaan muu ei ole koskaan käynyt. Inspiroidun tavallisesta arjesta, mitä se missäkin päin maapalloa sitten tarkoittaakaan.

Seinään nojaavaan mieheen törmäsin viime talvena Teneriffalla perheen lomamatkalla. Itseasiassa aluksi huomioni kiinnittyi mieheen, joka teki hotellin pihassa uskomattomia akrobaattisia temppuja. Mies oli aivan varmasti töissä sirkuksessa, näin ajattelin. Seisoin tuossa samassa paikassa 10 minuuttia ja seurasin kun mies välillä käveli käsillään, välillä hyppi voltteja ja kuvasin tuota toimintaa yhden keskikoon rullan täyteen. Viimeisen kuvan otin siitä kun mies venytteli pohkeitaan nojaamalla seinään. Kuvatessa olin aivan varma, että joku hurjimmista tempuista olisi “se” kuva. Kotona kuvat kehitettyäni tulin kuitenkin siihen tulokseen, että tuo venyttely-ruutu, jossa tavallaan kaikki miehen taidot menevät hukkaan, on loppujen lopuksi mielenkiintoisin. Joskus se on tosi pienestä kiinni. Toisaalta jos huomioni ei olisi alunperin kiinnittynyt miehen akrobaattisiin kykyihin, olisi myös tuo lähtökohtaisesti ehkä tylsä seinään nojaaminenkin jäänyt taltioimatta. Tai ainakaan en olisi ollut valmiina painamaan laukaisinta juuri oikealla hetkellä. Hyvä kuva usein herättää kysymyksiä ja antaa tilaa katsojalle ajatella tarinan itse.

Jostain syystä tuo lomamatkoilla kuvaaminen on mulle aina ollut tosi hedelmällistä. Uusimmasta projektistani suuri osa kuvista on otettu jossain reissuissa. Helmikuussa lähdetään Marrakechiin ja luulisin, että otan sinnekin kameran mukaan. Heitä kommenttia jos tulee ajatuksia hyvistä kuvauskohteista siellä! Koskaan en ole itse aiemmin käynyt edes Afrikan mantereella.

Viikon valokuvakirja: Trent Parke / The Christmas Tree Bucket

(HUOM! Tässä ja muissakin viikon valokuvakirja -postauksissa on video jutun lopussa)

Trent Parke on malliesimerkki siitä, miten tuntemattomasta tai huonosti tuntemastaan ihmisestä saa helposti vääränlaisen ensivaikutelman. Mä olin pitkään fanittanut Parkea ja katsellut paljon Youtubesta videoita ja jotenkin saanut miehestä tietynlaisen hyper-sivistyneen vaikutelman. Ajattelin, että hänen kotonaan varmaan kuunnellaan pelkästään klassista musiikkia ja jouluisin lapset seisovat hyvin puettuina rivissä hiukset nätisti kammattuina laulamassa vanhemmilleen joululauluja. Mä en tarkoita, etteikö Parke olisi sivistynyt ihminen, päin vastoin, mutta ostettuani hänen joulukirjan Christmas Tree Bucketin, aloin ajattelemaan miehestä vähän eri tavalla. Kirjassa ei ole juurikaan tekstiä ja en edes tiedä onko kuvissa vain yksi joulu vai onko projektia työstetty pidempään. Veikkaisin useampaa vuotta kuvien laadusta päätellen. Kirjoitan tämän lyhyen kirja-arvion ihan vain omilla fiiliksillä ja en tiedä mitään faktoja asiaan liittyen ja en myöskään halua googlettelun vaikuttaa asiaan.

Kirjassa ei laskujeni mukaan ole kuin kaksi henkilökuvaa katsekontaktilla ja kuvista näkyy, että Parke on lähinnä ollut tarkkailijan roolissa. Kirjassa on myös useampi kuva ihmisistä nukkumassa ja näissä kuvissa näkyy silti tunteiden kirjo tosi vahvasti. Krapula, onnellisuus, yksinäisyys, tylsyys..

Syy miksi itse rakastan tätä kirjaa on se, että se on tosi häiritsevä: en oikein osaa päättää onko kirjan pohjavire hauska vai ahdistava. Kirjasta löytyy oksennusämpäri, mies poseeraamassa uima-altaalla Borat -uikkareissa, heitteille jätetyn näköisiä lapsia ja porukka kortin pelaajia selvästi päihtyneinä. Toisaalta lasten ilo joululahjojen keskellä, mutta näissäkin kuvissa vilahtaa välillä olut-pullo. Perinteisistä jouluruoista ei ole tietoakaan vaan kuvissa näkyy nakkeja, omituisia grilliherkkuja, palaneita pipareita ja yön yli jähmettynyttä rasvaa raclette-grillissä. Rujosta kuvamaailmasta huolimatta kirjasta kuitenkin huokuu lämpö ja lähimmäisen rakkaus - kyse ei ole pelkästä rötväämisestä. Fiilis, oli se jouluinen tai ei, välittyy myös pitkälti erilaisten detaljien kautta. Kuvista löytyy myös paljon oman oivaltamisen iloa - niihin on piilotettu pieniä asioita joita löytyy aina lisää jokaisella katselukerralla.

Mulla on pari muutakin Trent Parken kirjaa (The Black Rose ja Minutes to Midnight) En tiedä miksi, mutta pitkään joskus emmin ostaako tätä joulukirjaa laisinkaan. Se vaikutti jotenkin sellaselta väliinputoajalta Parken tuotannossa. Vähän samaan tapaan kuin jotkut Neil Youngin 80 luvun LP-levyt, joista saa kuvan että ne on tehty jotenkin kännissä & läpällä tai muuten vaan huvikseen. Kukaan ei koskaan missään puhunut tästä Parken kirjasta sanaakaan ja ylipäänsä mies on tunnettu parhaiten mustavalkoisista kuvistaan. Tämä kirja jäi pahasti samana vuonna julkaistun Minutes to Midnightin varjoon, joka onkin yksi valokuvakirjallisuuden klassikoista. Kuka hullu julkaiseen kaksi valokuvakirjaa samana vuonna?

Annan sulle nyt yhden vinkin: osta tämä kirja. Se on täysin aliarvostettu klassikko!

Viikon valokuvakirja: Christopher Anderson / SON

Mä oon ihan friikahtanut valokuvakirjoihin. Oikeestaan jo aivan alkuvaiheessa kun aloittelin valokuvaharrastusta joskus parikymmentä vuotta sitten, pläräsin aina valokuvakirjoja Akateemisen kirjakaupan valokuvakirjaosastolla, joka oli silloin aivan huikea. Sittemmin tuo skene on täällä Suomessa enemmän tai vähemmän näivettynyt. Laadukkaita valokuva-/taidekirjoja ei ole oikein missään myynnissä poikkeuksena Helsingin Fredalla sijaitseva Nide ja tietysti Luova Sörnäisissä.

Mietin pitkään millä kirjalla tämän sarjan aloitan, koska monet omistamani valokuvakirjat ovat eri tavoin mulle tosi tärkeitä ja läheisiä. Ehkä kuitenkin tämä Christopher Andersonin kirja “Son” on mulle tällä hetkellä rakkain siitä syystä, että teen itsekin kirjaa samasta aiheesta. Kirjassa koskettavalla tavalla käsitellään tavallista perhe-elämää ja miten uusi elämä tuo iloa. Mutta myös surua elämän rajallisuudesta: Andersonin oma isä sairastui keuhkosyöpään ja nuo teemat ja sukupolvien jatkumo jotenkin nivoutuu tässä kauniilla tavalla yksiin kansiin. Kirjan graafinen ilme on tosi simppeli ja konstailematon. Taitto on yksinkertaista ja kuvien ei tarvitse olla valtavan isoja kertoakseen tarinan. Kirjan ja kuvien pienehkö koko tekee kokonaisuudesta jotenkin hauraan ja kauniin.

Moni valokuvaaja unohtaa omien läheistensä kuvaamisen kokonaan mikä on ehkä vähän outoa. Mä itse aloin jossain vaiheessa ajattelemaan, että jos käytän omaa kallista vapaa-aikaanikin (työn lisäksi) valokuvaamiseen, haluan että kuville on joku syvempi merkitys tulevaisuudessakin. Oman perheen kuvaamisesta voi tehdä ihan yhtä mielenkiintoisen ja vaikuttavan valokuvaprojektin kuin mistä tahansa muustakin aiheesta. Sitä helposti aliarvioi sellaisten asioiden mielenkiinto-arvoa, jotka on liian lähellä itseään. Päinvastoin itse ajattelen, että tästä on pelkästään hyötyä.

Christopher Anderson on kuvatoimisto Magnumin valokuvaaja.

HELSINKI

Päivitin kuvagalleriaani tänään Helsinki -kuvilla. Halusin samalla tehdä tyylillisenkin välitilinpäätöksen: olen jo kuukausia kuvannut yksinomaan mustavalkofilmille ja hiukan eri juttujakin kuin mitä nämä värikuvat edustavat. Dont get me wrong, kyllä mä noistakin kuvista pidän, mutta matka jatkuu hiukan toiseen suuntaan.

Kuvagalleria löytyy TÄÄLTÄ.

image.jpg

Inspiroituminen

Listaan tähän muutaman pikku asian, jotka on inspiroineet tai ilahduttaneet viime päivinä. Puhtaasti kuvallinen päivitys siis.

Olen hulluna valokuvakirjoihin. Viimeisin hankinta on JH Engströmin   Tout va Bien  .  Mahtava kirja, joka inspiroi myös omassa projektissa.

Olen hulluna valokuvakirjoihin. Viimeisin hankinta on JH Engströmin Tout va Bien.  Mahtava kirja, joka inspiroi myös omassa projektissa.

Pimiöhommat. Kuvan tekemisessä käsin on jotain ihan maagista. 

Pimiöhommat. Kuvan tekemisessä käsin on jotain ihan maagista. 

Rolleiflex vm. 1937 Ostin sen satkulla joskus reilu 10 vuotta sitten Prahasta.  

Rolleiflex vm. 1937 Ostin sen satkulla joskus reilu 10 vuotta sitten Prahasta.  

Ed. vehkeellä otetuissa kuvissa on jotain maagista myös. (Reprottu kännykällä märkänä roikkuvasta filkasta)  

Ed. vehkeellä otetuissa kuvissa on jotain maagista myös. (Reprottu kännykällä märkänä roikkuvasta filkasta)  

Mini-kasvihuone, joka maksoi 19,90€ Biltemassa.  

Mini-kasvihuone, joka maksoi 19,90€ Biltemassa.  

Kirjasto. Viimeksi lainasin Winograndin ja Lastheinin kuvakirjat. Kumpikin ihan timanttia. 

Kirjasto. Viimeksi lainasin Winograndin ja Lastheinin kuvakirjat. Kumpikin ihan timanttia. 

Kuvien editointi-seinä. Usein sanotaan, että valokuvaaja on juuri niin hyvä kuin hänen viimeisimmät kuvansa. Tältä seinältä tuota asiaa voi tarkkailla joka päivä.  

Kuvien editointi-seinä. Usein sanotaan, että valokuvaaja on juuri niin hyvä kuin hänen viimeisimmät kuvansa. Tältä seinältä tuota asiaa voi tarkkailla joka päivä.  

Olisi muuten tosi kiva jos kommentoisitte joskus jos tulee sanottavaa. Näkisi vähän lukeeko tätä kukaan ja kiinnostaako tämä ketään?  

Dokumenttiprojekti

En ole viime syksystä lähtien muutamaa poikkeusta lukuunottamatta julkaissut sosiaalisissa medioissa (mukaankukien flickr) mitään muuta kuin kännykällä kuvattuja snapshotteja. (Niitä toisaalta mitenkään väheksymättä) Olen kuitenkin kuvannut mustavalkofilmille tänäkin vuonna yli 80 rullaa. Mistä oikein on kysymys? 

Viime talven tri-x filmejä. Vaihdoin myöhemmin ilfordiin.  

Viime talven tri-x filmejä. Vaihdoin myöhemmin ilfordiin.  

Elämä riekaleiksi

Olen kuvannut itselleni valtavan merkityksellistä dokumentaarista projektia. Siinä revitään oma elämä aivan riekaleiksi ja en enää itsekään tiedä onko kyseessä enemmän terapiaa itselleni vai dokumenttiprojekti. Varmasti molempia. Omassa elämässä on tapahtunut aika paljon kaikenlaista ja osa asioista kaipaa selittämistä. Ja itse selitän asiat mieluiten kuvilla. Toki ehkä selitän asioita etupäässä itselleni, mutta uskon että kaikki aiheet on aina universaaleja ja ne kiinnostaa muitakin.

Yksi ihan keskeinen teema on isyys. Omat vanhempani erosivat kun olin parivuotias ja erosin itsekin kun kaksi vanhinta lastani oli 2-4 vuotiaita. Usein puhutaan, että avioerot periytyy sukupolvelta toiselle. Nyt olen onnellisesti naimisissa (ollut jo toistakymmentä vuotta) ja olen saanut tavallaan toisen mahdollisuuden katkaista tuo kierre. 

Kun sanoin, etten julkaise kuvia flickrissä (jossa voi saada kommentteja ja peukkuja, heh), en kuitenkaan ole ihan yksin kuvieni kanssa. On tärkeää saada palautetta ihmisiltä, jotka ymmärtää mistä projektissa (ja valokuvauksessa) on kysymys. Itselläni on ollut etuoikeus saada osallistua RAW VIEW -lehden/Hannamari Shakyan dokumentaarisen valokuvauksen työpajaan. Lisäksi meillä on muutaman samanmielisen valokuvaajan kanssa "piilo-kollektiivi" eli käytännössä salainen facebook ryhmä. Siinä vaiheessa kun meillä kaikilla on vahva "body of work", me tullaan ulos kaapista! 

Milloin julkaisen kuvia?  

En tiedä vielä tsekään. Dokkarityöpaja päättyy noin vuoden päästä, mutta itse tuskin olen vielä siinä vaiheessa valmis. Olen tekemässä kirjaa ja haluan tälle aiheelle lopullisen naulauksen. Siksi en halua kiirehtiä. 

Kuvaan nykyään Ilfordin bulkkifilmille ja teen työprintit halvalle Foman paperille. Koko prosessi on alusta loppuun analoginen.  

Kuvaan nykyään Ilfordin bulkkifilmille ja teen työprintit halvalle Foman paperille. Koko prosessi on alusta loppuun analoginen.  

Yleisesti ottaen kuvaajat monesti unohtaa sen kaikkein tärkeimmän kuvauskohteen: omat läheiset ihmiset. Hankitaan kalliit laitteet ja kuvataan kadulla tuntemattomia ihmisiä (puhun nyt katukuvauksesta) tai mennään metsään kuvaamaan elukoita. Kaikki kunnia tällekin, mutta älkää unohtako dokumentoida  rakkaitanne, jos siihen on vielä mahdollisuus.