Viikon valokuvakirja: Trent Parke / The Christmas Tree Bucket

(HUOM! Tässä ja muissakin viikon valokuvakirja -postauksissa on video jutun lopussa)

Trent Parke on malliesimerkki siitä, miten tuntemattomasta tai huonosti tuntemastaan ihmisestä saa helposti vääränlaisen ensivaikutelman. Mä olin pitkään fanittanut Parkea ja katsellut paljon Youtubesta videoita ja jotenkin saanut miehestä tietynlaisen hyper-sivistyneen vaikutelman. Ajattelin, että hänen kotonaan varmaan kuunnellaan pelkästään klassista musiikkia ja jouluisin lapset seisovat hyvin puettuina rivissä hiukset nätisti kammattuina laulamassa vanhemmilleen joululauluja. Mä en tarkoita, etteikö Parke olisi sivistynyt ihminen, päin vastoin, mutta ostettuani hänen joulukirjan Christmas Tree Bucketin, aloin ajattelemaan miehestä vähän eri tavalla. Kirjassa ei ole juurikaan tekstiä ja en edes tiedä onko kuvissa vain yksi joulu vai onko projektia työstetty pidempään. Veikkaisin useampaa vuotta kuvien laadusta päätellen. Kirjoitan tämän lyhyen kirja-arvion ihan vain omilla fiiliksillä ja en tiedä mitään faktoja asiaan liittyen ja en myöskään halua googlettelun vaikuttaa asiaan.

Kirjassa ei laskujeni mukaan ole kuin kaksi henkilökuvaa katsekontaktilla ja kuvista näkyy, että Parke on lähinnä ollut tarkkailijan roolissa. Kirjassa on myös useampi kuva ihmisistä nukkumassa ja näissä kuvissa näkyy silti tunteiden kirjo tosi vahvasti. Krapula, onnellisuus, yksinäisyys, tylsyys..

Syy miksi itse rakastan tätä kirjaa on se, että se on tosi häiritsevä: en oikein osaa päättää onko kirjan pohjavire hauska vai ahdistava. Kirjasta löytyy oksennusämpäri, mies poseeraamassa uima-altaalla Borat -uikkareissa, heitteille jätetyn näköisiä lapsia ja porukka kortin pelaajia selvästi päihtyneinä. Toisaalta lasten ilo joululahjojen keskellä, mutta näissäkin kuvissa vilahtaa välillä olut-pullo. Perinteisistä jouluruoista ei ole tietoakaan vaan kuvissa näkyy nakkeja, omituisia grilliherkkuja, palaneita pipareita ja yön yli jähmettynyttä rasvaa raclette-grillissä. Rujosta kuvamaailmasta huolimatta kirjasta kuitenkin huokuu lämpö ja lähimmäisen rakkaus - kyse ei ole pelkästä rötväämisestä. Fiilis, oli se jouluinen tai ei, välittyy myös pitkälti erilaisten detaljien kautta. Kuvista löytyy myös paljon oman oivaltamisen iloa - niihin on piilotettu pieniä asioita joita löytyy aina lisää jokaisella katselukerralla.

Mulla on pari muutakin Trent Parken kirjaa (The Black Rose ja Minutes to Midnight) En tiedä miksi, mutta pitkään joskus emmin ostaako tätä joulukirjaa laisinkaan. Se vaikutti jotenkin sellaselta väliinputoajalta Parken tuotannossa. Vähän samaan tapaan kuin jotkut Neil Youngin 80 luvun LP-levyt, joista saa kuvan että ne on tehty jotenkin kännissä & läpällä tai muuten vaan huvikseen. Kukaan ei koskaan missään puhunut tästä Parken kirjasta sanaakaan ja ylipäänsä mies on tunnettu parhaiten mustavalkoisista kuvistaan. Tämä kirja jäi pahasti samana vuonna julkaistun Minutes to Midnightin varjoon, joka onkin yksi valokuvakirjallisuuden klassikoista. Kuka hullu julkaiseen kaksi valokuvakirjaa samana vuonna?

Annan sulle nyt yhden vinkin: osta tämä kirja. Se on täysin aliarvostettu klassikko!

Viikon valokuvakirja: Christopher Anderson / SON

Mä oon ihan friikahtanut valokuvakirjoihin. Oikeestaan jo aivan alkuvaiheessa kun aloittelin valokuvaharrastusta joskus parikymmentä vuotta sitten, pläräsin aina valokuvakirjoja Akateemisen kirjakaupan valokuvakirjaosastolla, joka oli silloin aivan huikea. Sittemmin tuo skene on täällä Suomessa enemmän tai vähemmän näivettynyt. Laadukkaita valokuva-/taidekirjoja ei ole oikein missään myynnissä poikkeuksena Helsingin Fredalla sijaitseva Nide ja tietysti Luova Sörnäisissä.

Mietin pitkään millä kirjalla tämän sarjan aloitan, koska monet omistamani valokuvakirjat ovat eri tavoin mulle tosi tärkeitä ja läheisiä. Ehkä kuitenkin tämä Christopher Andersonin kirja “Son” on mulle tällä hetkellä rakkain siitä syystä, että teen itsekin kirjaa samasta aiheesta. Kirjassa koskettavalla tavalla käsitellään tavallista perhe-elämää ja miten uusi elämä tuo iloa. Mutta myös surua elämän rajallisuudesta: Andersonin oma isä sairastui keuhkosyöpään ja nuo teemat ja sukupolvien jatkumo jotenkin nivoutuu tässä kauniilla tavalla yksiin kansiin. Kirjan graafinen ilme on tosi simppeli ja konstailematon. Taitto on yksinkertaista ja kuvien ei tarvitse olla valtavan isoja kertoakseen tarinan. Kirjan ja kuvien pienehkö koko tekee kokonaisuudesta jotenkin hauraan ja kauniin.

Moni valokuvaaja unohtaa omien läheistensä kuvaamisen kokonaan mikä on ehkä vähän outoa. Mä itse aloin jossain vaiheessa ajattelemaan, että jos käytän omaa kallista vapaa-aikaanikin (työn lisäksi) valokuvaamiseen, haluan että kuville on joku syvempi merkitys tulevaisuudessakin. Oman perheen kuvaamisesta voi tehdä ihan yhtä mielenkiintoisen ja vaikuttavan valokuvaprojektin kuin mistä tahansa muustakin aiheesta. Sitä helposti aliarvioi sellaisten asioiden mielenkiinto-arvoa, jotka on liian lähellä itseään. Päinvastoin itse ajattelen, että tästä on pelkästään hyötyä.

Christopher Anderson on kuvatoimisto Magnumin valokuvaaja.