Tuure Boelius Demi -lehden kannessa

Oon niin fiiliksissä näistä Demin kuvista, että olen näitä tänään julkaissut joka paikassa ympäri internettiä. Kuvasin Demi -lehden kansijutun, jossa julkisuuden henkilöt kertovat omista kiusatuksi tulemis -kokemuksistaan kouluajoilta. Tuure Boeliuksen lisäksi kuvasin juttuun myös Mercedez Benzon, Benjamin Peltosen ja Ettan.

Tykkään kuvata kaikenlaista ja aina kun multa kysytään millainen kuvaaja oon, vastaan että olen sellainen joka tykkää ja haluaa kuvata kaikkea. Esimerkiksi nyt koko kuluneen viikon oon kuvannu töissä pelkästään ruokaa. Joskus stressasin siitä, että jos kuvaan kaikkea, en voisi kehittyä Suomen parhaaksi millään sektorilla kun teen niin paljon kaikenlaista. Myöhemmin oon oikeastaan unohtanut koko ajatuksen siitä, että pitäisi jotenkin olla jollain kuvauksen alueella kaikkein paras. Mitä hiton väliä sillä on? Valokuvaajana et kuitenkaan ole mikään rokkitähti, jonka kaikki tunnistaa kadulla. Eikä tällä alalla jaeta mitään sen kummempia raha-palkintojakaan. Parempi vaan nauttia maailman siisteimmästä ammatista (omasta mielestäni) ja koittaa tehdä jokaisesta valokuvasta niin hyvä kuin vaan ikinä pystyy. Jotenkin tällainen rentous on nyt tullut mun tekemiseen ihan viimeisen vuoden tai kahden aikana. En osaa sanoa mistä se johtuu. Jotenkin se liittyy kai siihen, että taidan olla muutenkin tosi onnellinen tällä hetkellä.

Takaisin Demi -lehteen. Vaikka tykkään kuvata kaikkea, kaikista mielekkäimmät toimeksiannot on aina niitä, joilla voi jotenkin vaikuttaa tärkeisiin asioihin. Oli se sitten koulukiusaaminen, masennus, ilmastonmuutos tai mikä vaan. Se, että työllä on joku syvempi merkitys, on mulle tärkee asia.

On tää valokuvaus kyl vaan mahtavaa ja myös omia projekteja työstäessa tosi terapeuttistakin!

Tänään lähdetään perheen kanssa Tukholmaan. Ihan taas perinteinen reissu kun lapset haluaa laivalle sekoilemaan ja itse haluan pyörähtää Fotografiskassa. Sopii mulle!

Viikonloppuja vaan kaikille.

Shortlistalle Aikakausmedian EDIT -kilpailussa! (Ja uusi WIAM -video!)

Kuvani Jussi Parviaisesta valittiin kolmen parhaan joukkoon Aikakausmedian EDIT -kilpailun “paras henkilökuva” -sarjassa. Kilpailun voittajat selviää Aikakausmedian gaalassa 4.4 Olen tuosta ehdokkuudesta tosi iloinen - olen tahkonnut näitä hommia aika pitkään ja kertaakaan en ole vielä henkilökohtaisilla ansioillani ollut palkintopallilla. Muutamaa palkintoa olen ollut jakamassa työryhmien kanssa, mutta ensimmäinen ns. henkilökohtainen saavutus kyllä lämmittää mieltä. Katson tämän jo saavutukseksi vaikka jäisinkin tuossa kisassa kolmanneksi.

Jotain saattaa tämä asia kiinnostaa niin avaan vähän miten kuva syntyi. Juttu julkaisiin Apu -lehdessä vuoden 2018 alussa. Mä olen tykännyt vähänkin isommilla haastattelu/kuvaus -keikoilla tehdä niin, että toimittaja haastattelee ensin ja kuvat otetaan vasta lopuksi. Se vie itseltäni paljon enemmän aikaa, mutta haastattelussa usein syntyy ideoita myös kuviin eikä kuvat jää “pelkiksi” potreteiksi. Ville Hartikainen haastatteli Parviaista pitkään ja jossain vaiheessa Parviainen tokaisi “Haluaisin olla se joka oikeesti olen, enkä se joksi minua aina luullaan” tai jotain sinnepäin. Hörpin siinä vieressä kahvia ja aloin miettimään erilaisia idiksiä kuvalle. Kyseisen kahvilan tuulikaappi oli lasinen ja sain idean kuvata Parviainen osittain niiden läpi. Heijastukset korostaisivat Parviaisen “jakautunutta persoonaa”. En tiedä oikein miksi, mutta päätin lisätä kameran päällä olevaan salamavaloon vielä punaisen värikalvon. Halusin ottaa Parviaisesta mahdollisimman suoran ja rehellisen kuvan. En ohjannut häntä mitenkään muuten kuin pyysin häntä vain katsomaan lasioven raosta suoraan kameraan. Kuva oli otettu parissa minuutissa, mutta vaati sen että olin ensin kahvitellut kuvattavan ja toimittajan kanssa sitä ennen. Koen, että mun on kuvaajana tärkeätä päästä samalle aaltopituudelle toimittajan ja haastateltavan kanssa keikalla. Usein valokuvaaja vain pölähtää paikalle, ottaa kuvat ja jatkaa matkaa. Useimmiten toimittajalla on syvempi yhteys haastateltavaan kuin kuvaajalla ja se on kuvien kannalta tietysti huono juttu.

Valokuvaajana haluan pitää korvat ja tietysti silmätkin auki koko ajan ja kuunnella myös muiden ihmisten mielipiteitä ja ideoita kuviin. Sen mä olen oppinut tässä vuosien varrella. Olin kenties joskus vähän takki auki ja naivisti sitä mieltä, että tiedän itse kuvaajana parhaiten millaisia kuvia pitää ottaa ja esim toimittajan mielipiteellä ei ole paskan vertaa merkitystä. Jokainen kivi kannattaa kuitenkin aina kääntää ja jokainen mielipide kannattaa kuunnella. Siitä ei ole koskaan mitään haittaa.

Tällä viikolla tein paljon muutakin mm. kylvin hyötykasvien siemeniä. Siitä lisää tämän viikon Week In a Minute -videossa! Tsekkaa koko playlist täältä.

Hyvää viikonloppua!

Week In a Minute 7/2019. Shot entirely with Sony RX100V. Music: Sketch 18 by Electric-tric. Recorded at the CDG airport in Paris.

Week In a Minute 7/2019

Koitan taas kerran herätellä henkiin tätä projektia. Pari vuotta sitten Valtteri Hirvonen aloitti tämän buumin ja moni valokuvaaja alkoi tekemään näitä WIAM -videoita. Haasteena näissä on löytää aikaa viikottaiselle kuvaamiselle ja lopuksi myös editille. Usein nää on luonteva tehdä loma-aikoina kun muuta kuvaamispainetta ei ole, mutta toisaalta kun itse katson muiden kuvaajien videoita, mua nimenomaan kiinnostaa arkielämä.

Tässä nyt kuitenkin meidän Marrakechin lomaviikko minuutissa. Järjestysnumeroltaan 12. WIAM video. Tsekkaa aiemmat videot Youtube -kanavaltani ja laita kanava samantien tilaukseen! Aion jatkossa kuvata arkeakin, mutta en uskalla luvata että julkaisisin videon ihan joka viikko. Yritys on kova kuitenkin! 

Jos kuvaat näitä itse, laita linkkiä kommentteihin!  

Miten (ja miksi) opettelen uusia asioita?

Tää on niin tärkeä ja myös helppo asia, että ajattelin kertoa siitä. Opettelin valokuvauskoulussa aikoinaan tavan, josta on ollut tosi paljon hyötyä. Olen koittanut tehdä uuden oppimisesta itselleni tavan.

AIkoinaan valokuvauskoulussa opettelin Photoshopin käyttöä niin, että tietoisesti päätin joka päivä opetella jonkun uuden asian. Oli se sitten iso tai pieni. Mulla oli joku paksu alan teos ja käytin myös nettiä hyväkseni. Jos näin tekee kokonaisen vuoden, se on 365 uutta asiaa. Yksi tapa on kahlata käyttämäsi Adobe ohjelmiston help -osio kokonaan läpi tietyssä ajassa.

Oikeastaan varsinaisten konkreettisten uusien asioiden omaksumisen sijaan tärkeämpää on tuo tapa, joka ruokkii itse itseään. Mitä enemmän opettelee jostain aihepiiristä uusia asioita, sitä helpompi ja kiinnostavampi on mennä aiheessa syvemmälle. Oppiminen ruokkii itse itseään. Oppimisen tieltä ei halua enää hypätä pois ja uudet asiat ei enää pelota.

Tällä hetkellä sovellan tuota metodia video-asioiden opettelussa. Joka kerta kun editoin videoita, koitan tehdä jonkun kokonaan uuden asian tai teen jonkun jutun vain toisella tavalla, joka monesti saattaa olla esim. nopeampi tie samaan lopputulokseen. Jos en konkreettisesti tee videoita, katson näinä päivinä jonkun Youtube tutorialin ja jos se on hyvä, tallennan sen Youtube -kirjastooni myöhempää käyttöä varten. Uuden oppimisen ei tarvitse olla välttämättä mitään näin konkreettistakaan, se voi myös olla inspiroitumista jostain toisen tekemästä videosta, joita on tänä päivänä netti pullollaan. Nykyään vaan täytyy nähdä se vaiva, että etsii itselleen sopivaa sisältöä tauhkan seasta. Miksi teen tätä? Musta se on täysin välttämätöntä valmistautumista tulevaisuuteen. Alle kymmenen vuoden päästä me valokuvaajat teemme enemmän videoita ja still -kuvat ovat enää videoiden sivutuote. Näin ihan oikeasti uskon, että lehtikuvauksessa tulee tapahtumaan. Tuoreessa muistissa on vielä filmistä digiin siirtymisen murros, joka tipautti aika paljon ammattitaitoista väkeä alalta pois. Muutokseen ei oltu valmistauduttu. Printtilehdestä on tulossa premium -tuote ja ilmestymistahti putoaa radikaalisti.

Toinen asia mihin tuota “tee jotain joka päivä” -metodia käytän, on omat dokumentaariset projektini ja ylipäätään valokuvaajan preesensini tässä maailmassa. Katson päivittäin paljon valokuvia joko netin kautta tai kirjoista. Tämä on valtavan inspiroivaa ja saan uusia ideoita muiden töistä. Konkreettisesti saatan lähetellä omista projekteistani valokuvia erilaisiin pieniin tai isoimpiin kilpailuihin. Näitä järjestetään maailmalla nykyään valtava määrä. Vinkkinä sellainen, että Picter -nimisen palvelun kautta tuo hoituu todella kätevästi.

Tässä onkin jännä ristiriita. Olen saanut paljon palautetta, jopa hiukan vihaista ihmettelyä siitä miksi kuvaan filmille. Jotkut, monesti vähän varttuneemmat valokuvaajat pitävät sitä turhana nostalgia-fiilistelynä, jota ei pysty enää tänä päivänä mitenkään laadullisesti perustelemaan. Mä olen sitä mieltä, että molemmat ääripäät on tunnettava, vanhat ja uudet asiat, ja valinta siitä mitä milloinkin tekee, perustuisi ainoastaan siihen mikä näyttää parhaalta ja mistä saa parhaan fiiliksen. Minä ainakin teen valokuvia fiiliksenkin takia. Mulle tulee siitä hyvä olo. Ihmisen ei aina tarvitse, eikä kannatakaan valita ainoastaan toista ääripäätä, vaan tekniikoita kannattaa sekoittaa. Tarkoitan oikeastaan sitä, että valokuvaajan pitää olla sopivasti tulevaisuudessa, jopa askeleen edellä muita, mutta on kuitenkin myös muistettava täyttää tämän päivän asiakkaiden tarpeet.

Laitan tähän valokuvankin, koska tämä on valokuvausblogi. Kuvattu filmille Pärnussa kesällä 2018.

Laitan tähän valokuvankin, koska tämä on valokuvausblogi. Kuvattu filmille Pärnussa kesällä 2018.

Lokkien lentoonlähtö

Tiedättekö sen fiiliksen, kun joskus käy juuri niin kuin toivoo? Katukuvauksessa joskus kun siitä olin kiinnostunut, oli välillä hämmästyttävää miten elementtejä kuvaan pystyi yhdistelemään vain toivomalla, että jotain tapahtuisi. Joskus sitä oikeasti kävi niin, että jotain ihan todella spesiaalia tapahtui pelkästä toivomuksesta. Onko se joku valokuvauksen jumala, joka palkitsee kovasta työstä vai mitä, en osaa sanoa. (Sivuhuomautus: jos mun katukuvat kiinnostaa niin niitä löytyy mm. Helsinki Street -saitilta. Voisin myöhemmin kirjoittaa kokonaisen postauksenkin siitä, miksi kyllästyin katukuvaukseen)

Oltiin viime kesänä perheen kanssa reissussa pohjoisessa, tarkemmin ottaen mökkeilemässä Tenojoen varressa Nuorgamin lähellä. Teimme paljon päiväretkiä sekä jalkapatikalla, että myös autolla. Yhtenä päivänä ajelimme kohti Berlevågia ja tietysti vähän väliä pysähtelin ottamaan valokuvia kuten mulla valokuvaajana tapana on. Sinä päivänä oli aika sakea sumu ja huomioni kiinnitti kaunis vuonomaisema yhdeltä sillalta. Otin valokuvan ja toivoin mielessäni, että jos yhtäkkiä nuo kaikki lokit lähtisivät lentoon ja lentäisivät ylitseni tästä sillalta, saisin varmaan aika hienon kuvan. Ei mennyt kuin 5 sekuntia ja tämä tapahtui. Hetkessä taivaan täytti valtava lokkiparvi ja jotenkin tuntui, että lokit olivat ilmassa vain minun kuvaa varten ja jokainen vielä jotenkin oikeassa asennossakin. Kuvasin pari kolme ruutua ja talsin takaisin autolle. Kysyin muilta autossa, että näittekö (ja kuulitteko) mitä tuolla äsken tapahtui? Kukaan ei ollut kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Itse kuitenkin koin, että olin todistanut pienen arkisen ihmeen siinä hetkessä.

Valokuvaus on ennenkaikkea kovaa työtä, mutta viimeisen silauksen kuviin voi joskus saada ripauksella taikauskoa.

Dokumentaarinen lyhytelokuva?

Dokkarivalokuvaus on ollut pitkään lähellä sydäntäni, mutta mua on entistä enemmän alkanut kiinnostaa myös dokkarin tekeminen elokuvana. Itseasiassa videot on tullut tutuksi mulle jo kouluajoilta - meidän yläaste aikoinaan Vantaalla oli edistyksellinen ja keskusradioiden sijaan aamunavaukset yms lähetettiin TV -lähetyksinä luokkiin. Kuuluin ns. uutistyöryhmään ja hoitelin kavereiden kanssa nuo lähetykset ja teimme jotain pienimuotoisia leffojakin. Tämä oli siis joskus 90-luvun alussa. Luulen, että kipinä valokuvaukseen syttyi jo näinä aikoina, vaikka oikeasti aloitin sitä harrastamaan vasta ehkä kymmenen vuotta myöhemmin.

Päivitin eilen vähän kalustoa Sony RX100V kameran rinnalle. Koska kamerassa ei ole audio inputia, joutuu hyvälaatuisen äänen ottamaan talteen erillisellä tallentimella ja mikillä. Verkkokaupassa oli tarjouksessa Zoom H1n tallennin ja hankin myös Falcon eyes -jalustarivan. Siihen saa kaikki rojut kätevästi kiinni ja kokonaisuuden paino on silti lähes höyhenenkevyt. Rode videomic pro löytyi kassista jo entuudestaan. Muitakin kameroita multa löytyy, mutta tuo röökiaskin kokoinen Sony on kyllä huikee laadultaan ja madaltaa kynnystä jatkuvaan kuvaamiseen, koska kamera tilpehööreineen mahtuu melkein takataskuun.

upload.jpg

Ensi alkuun ajattelin kuvata mun 12:34 -valokuvaprojektiin liittyvän lyhäri dokkarin. Tämä voisi toimia kirjan myynnin edistäjänä, se voisi pyöriä valokuvanäyttelyssä tai tietysti ihan omana teoksenaan.

Mua kiinostaisi tosi paljon myös muut aiheet: jos sulla on joku ehdotus kiinnostavasta yhteistyöstä ja tarvitset kuvaajaa niin laita viestiä!

Teneriffan seinään nojaava mies

Ajattelin, että voisin silloin tällöin kertoa jostain valokuvastani vähän tarkemmin. Itseäni aina kiinnostaa taustatarinat kuvan takana ja ylipäätään valokuvaajien prosessit. Kuvatoimisto Magnum julkaisi joskus vuosia sitten kirjan nimeltä “Magnum contact sheets”, jossa on Magnumin kuvaajien pinnakkaisia kuvatoimiston alkuajoilta nykypäiviin. Niistä on tosi mielenkiintoista tarkastella millainen on ollut jonkun tietyn ikonisen valokuvan prosessi ja kuvaustilanteen kehittyminen ensimmäisestä ruudusta viimeiseen. Kuinka monta ruutua on tarvittu yhteen hienoon kuvaan ja millaisia rinnakkaisruudut ovat. Päästä tavallaan sisään valokuvaajan ajatuksiin.

Mulla on tapana perheen lomamatkoilla joka päivä lähteä pariksi tunniksi vaan vaeltelemaan kameran kanssa. Se mitä näiltä kävelyiltä haen on vähän vaikeasti selitettävissä. Ehkä se on sitä, että haen tavanomaisuutta itselleni erikoisemmasta ympäristöstä. En halua väistellä turisteja, melkeinpä päinvastoin. Mun ei tarvitse päästä vaarallisiin paikkoihin tai syvälle viidakkoon jossa kukaan muu ei ole koskaan käynyt. Inspiroidun tavallisesta arjesta, mitä se missäkin päin maapalloa sitten tarkoittaakaan.

Seinään nojaavaan mieheen törmäsin viime talvena Teneriffalla perheen lomamatkalla. Itseasiassa aluksi huomioni kiinnittyi mieheen, joka teki hotellin pihassa uskomattomia akrobaattisia temppuja. Mies oli aivan varmasti töissä sirkuksessa, näin ajattelin. Seisoin tuossa samassa paikassa 10 minuuttia ja seurasin kun mies välillä käveli käsillään, välillä hyppi voltteja ja kuvasin tuota toimintaa yhden keskikoon rullan täyteen. Viimeisen kuvan otin siitä kun mies venytteli pohkeitaan nojaamalla seinään. Kuvatessa olin aivan varma, että joku hurjimmista tempuista olisi “se” kuva. Kotona kuvat kehitettyäni tulin kuitenkin siihen tulokseen, että tuo venyttely-ruutu, jossa tavallaan kaikki miehen taidot menevät hukkaan, on loppujen lopuksi mielenkiintoisin. Joskus se on tosi pienestä kiinni. Toisaalta jos huomioni ei olisi alunperin kiinnittynyt miehen akrobaattisiin kykyihin, olisi myös tuo lähtökohtaisesti ehkä tylsä seinään nojaaminenkin jäänyt taltioimatta. Tai ainakaan en olisi ollut valmiina painamaan laukaisinta juuri oikealla hetkellä. Hyvä kuva usein herättää kysymyksiä ja antaa tilaa katsojalle ajatella tarinan itse.

Jostain syystä tuo lomamatkoilla kuvaaminen on mulle aina ollut tosi hedelmällistä. Uusimmasta projektistani suuri osa kuvista on otettu jossain reissuissa. Helmikuussa lähdetään Marrakechiin ja luulisin, että otan sinnekin kameran mukaan. Heitä kommenttia jos tulee ajatuksia hyvistä kuvauskohteista siellä! Koskaan en ole itse aiemmin käynyt edes Afrikan mantereella.

Viikon valokuvakirja: Trent Parke / The Christmas Tree Bucket

(HUOM! Tässä ja muissakin viikon valokuvakirja -postauksissa on video jutun lopussa)

Trent Parke on malliesimerkki siitä, miten tuntemattomasta tai huonosti tuntemastaan ihmisestä saa helposti vääränlaisen ensivaikutelman. Mä olin pitkään fanittanut Parkea ja katsellut paljon Youtubesta videoita ja jotenkin saanut miehestä tietynlaisen hyper-sivistyneen vaikutelman. Ajattelin, että hänen kotonaan varmaan kuunnellaan pelkästään klassista musiikkia ja jouluisin lapset seisovat hyvin puettuina rivissä hiukset nätisti kammattuina laulamassa vanhemmilleen joululauluja. Mä en tarkoita, etteikö Parke olisi sivistynyt ihminen, päin vastoin, mutta ostettuani hänen joulukirjan Christmas Tree Bucketin, aloin ajattelemaan miehestä vähän eri tavalla. Kirjassa ei ole juurikaan tekstiä ja en edes tiedä onko kuvissa vain yksi joulu vai onko projektia työstetty pidempään. Veikkaisin useampaa vuotta kuvien laadusta päätellen. Kirjoitan tämän lyhyen kirja-arvion ihan vain omilla fiiliksillä ja en tiedä mitään faktoja asiaan liittyen ja en myöskään halua googlettelun vaikuttaa asiaan.

Kirjassa ei laskujeni mukaan ole kuin kaksi henkilökuvaa katsekontaktilla ja kuvista näkyy, että Parke on lähinnä ollut tarkkailijan roolissa. Kirjassa on myös useampi kuva ihmisistä nukkumassa ja näissä kuvissa näkyy silti tunteiden kirjo tosi vahvasti. Krapula, onnellisuus, yksinäisyys, tylsyys..

Syy miksi itse rakastan tätä kirjaa on se, että se on tosi häiritsevä: en oikein osaa päättää onko kirjan pohjavire hauska vai ahdistava. Kirjasta löytyy oksennusämpäri, mies poseeraamassa uima-altaalla Borat -uikkareissa, heitteille jätetyn näköisiä lapsia ja porukka kortin pelaajia selvästi päihtyneinä. Toisaalta lasten ilo joululahjojen keskellä, mutta näissäkin kuvissa vilahtaa välillä olut-pullo. Perinteisistä jouluruoista ei ole tietoakaan vaan kuvissa näkyy nakkeja, omituisia grilliherkkuja, palaneita pipareita ja yön yli jähmettynyttä rasvaa raclette-grillissä. Rujosta kuvamaailmasta huolimatta kirjasta kuitenkin huokuu lämpö ja lähimmäisen rakkaus - kyse ei ole pelkästä rötväämisestä. Fiilis, oli se jouluinen tai ei, välittyy myös pitkälti erilaisten detaljien kautta. Kuvista löytyy myös paljon oman oivaltamisen iloa - niihin on piilotettu pieniä asioita joita löytyy aina lisää jokaisella katselukerralla.

Mulla on pari muutakin Trent Parken kirjaa (The Black Rose ja Minutes to Midnight) En tiedä miksi, mutta pitkään joskus emmin ostaako tätä joulukirjaa laisinkaan. Se vaikutti jotenkin sellaselta väliinputoajalta Parken tuotannossa. Vähän samaan tapaan kuin jotkut Neil Youngin 80 luvun LP-levyt, joista saa kuvan että ne on tehty jotenkin kännissä & läpällä tai muuten vaan huvikseen. Kukaan ei koskaan missään puhunut tästä Parken kirjasta sanaakaan ja ylipäänsä mies on tunnettu parhaiten mustavalkoisista kuvistaan. Tämä kirja jäi pahasti samana vuonna julkaistun Minutes to Midnightin varjoon, joka onkin yksi valokuvakirjallisuuden klassikoista. Kuka hullu julkaiseen kaksi valokuvakirjaa samana vuonna?

Annan sulle nyt yhden vinkin: osta tämä kirja. Se on täysin aliarvostettu klassikko!

Mitä mun kameralaukusta (Billingham 335) löytyy?

Kameralaukut on hankalia. Tunnen monta valokuvaajaa, jolla on laukkuja kaapit pullollaan. Jokaiseen tilanteeseen löytyy sopiva laukku, mutta ei ole olemassa yhtä laukkua joka täyttäisi kaikki tarpeet. Välillä messissä on yksi pieni kamera ja joskus useampi. Joskus pitää laukkuun saada mahtumaan muutakin kuin kamerakamaa.

Billingham 335
kameralaukku-2.jpg

Siirryin taas yhden laukun taktiikkaan takaisin ja hommasin Billingham 335:n. Samantien tässä kerron mitä kaikkea tuo laukku kätkee sisälleen. Ja nyt ei ole kyse mun työlaukusta vaan kamoista, joilla teen mun omia projekteja. Vähän siis tällainen kevyempi postaus painavasta laukusta!

  • Mamiya 7ii, kamera runko (tällä kameralla kuvaan lähes kaiken)

  • 50mm/4.5 ja 80mm/4 objektiivit edelliseen

  • Fuji GW690iii (mustavalkoinen filmi aina sisällä)

  • Canon 580EXii salama

  • Sekonic Dualmaster L-558 valotusmittari

  • Sirui T-005KX kamerajalusta. (Taitaa olla about markkinoiden kevyin. Paino 1kg)

  • ND filttereitä lähinnä Mamiyaan. Kapeamman syväterävyyden aikaansaamiseksi kirkkaalla kelillä

  • Filmiä. Suosikki värifilmini on Kodak Portra 160/400/800 ja MV filmi on aina Ilford FP4 tai HP5+

  • Olympus Mju2 filmipokkari

  • Sony RX100V + akkuja videokäyttöön

  • Lankalaukaisin

  • Moleskin muistivihko ja kyniä timanttisten ideoiden taltiointiin

  • Varavirta ja piuha kännykkää varten

  • Juomapullo

Siinäpä se! Hyvää viikonloppua kaikille!